Oksan hyllyltä

Lyhyesti parista lyhyestä kirjasta (muuta yhteistä näillä kirjoilla ei olekaan):

Asko Sahlberg: He

Kotimaisen kirjallisuuden tutustumislistani etenee hitaasti mutta varmasti. Asko Sahlberg on kolmas listan nimi, jonka voin siirtää yksi kirja luettu -laariin (Riikka Pulkkisen ja Siiri Enorannan seuraksi; näistä kolmesta Pulkkisen Totta on toistaiseksi ollut ainut täysosumakirja). Uuden kirjailijanimen kohdalla on viisasta kokeilla jotain lyhyttä, joten valitsin luettavakseni kirjan He (WSOY, 2010). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Suomen sodan jälkeisiin vuosiin. Maaseutu, mies, aviovaimo, pojat, rakkaus ja raha ja perhedraama - näiden elementtien ympärille Sahlberg on rakentanut sujuvasti etenevän, moniäänisen tarinan. Muistan lukeneeni kehuja Sahlbergin kerronnasta, ja onhan se kaunista:

"Käännyin kavutakseni ylös kellarista, kun törmään hänen hautovaan katseeseensa. En näe hänen silmiään, hän on musta patsas lumisen harmaata valoa vasten, mutta tunnen ne. Samalla tunnen hänen sormensa ihollani, lapaluullani. Hän nojaa ovenpieleen pitkänä ja valppaana ja minä tuijotan häntä. Astun taaksepäin ja kori kirpoaa kädestäni. Nauris kierii hänen jalkoihinsa, mutta hän ei potkaise sitä. Minun tekee mieli hieroa polveani."(s. 55)

Kerronnan hienouksista huolimatta tarinan henkilöiden kohtalot eivät minua suuremmin liikuttaneet. Historiallinen romaani ja maaseutu on haastava yhdistelmä minulle, harvoin viehätyn tämän aihepiirin kirjoista. Goodreadsiin kirja saa kolme tähteä hienovireisen kielen ansiosta.

Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan

Munakoisokirjaa minulle suositteli Oulun kaupunginkirjaston lukuopas. Tämä oli hyvä suositus, sillä tuskinpa muutoin olisin vilkaissutkaan kirjaa. Ruma kansi ei houkuttele lukemaan, eikä kirjan aihepiiri ole ominta aluettani: "teos on voimakas kuvaus todellisuudesta, jossa sananvapaus on rajoitettua ja kidutus on rajatonta." Takakannen lausahdus kidutuksesta olisi normaalisti karkoittanut minut kirjan ääreltä, mutta onneksi päätin rohkeasti kokeilla suositusta. Suoranaisia kidutusjuttuja on kirjassa todella vähän, eli sen vuoksi ei kannata jättää kirjaa lukematta.

Kirjan idea on hyvä: seurataan irakilaisen pakolaisen rakastetulleen lähettämää kirjettä ja sen mutkikasta reittiä. Virallinen posti on liian vaarallinen, joten on löydettävä vaihtoehtoinen tapa saada viesti perille. Kirjeen matka valottaa todellisuutta, joka on käynyt tutuksi sanomalehtien jutuista: sana väärälle ihmiselle voi viedä sinut vankilaan, rahan ansaintikeinot vaativat luovuutta ja ihmisten hädän hyväksikäyttäminen on työ siinä missä joku muukin. En silti jaksanut sen kummemin reagoida kirjan tarinaan. Nykymaailman tapahtumat ovat ilmeisesti turruttaneet minua sen verran, ettei sinänsä surulliselle ja ajankohtaiselle kirjalle irtoa kuin kolme Goodreads-tähteä.

***

Kirje Munakoisotasavaltaan tuo minulle yhden pisteen lisää Kirjaherbario-haasteeseen. Kasvistoon liittyy munakoiso, Solanum melongena.

Goodreads: 3 tähteä molemmille kirjoille
Mistä kirjat minulle? Kirjaston kirjoja
Muualla verkossa:
* He-kirjaa on luettu blogissa Kirsin kirjanurkka. Kirjailijan haastattelu Ylen Elävässä arkistossa.
* Kirja Munakoisotasavaltaan -kirjaa on luettu blogissa Annelin kirjoissa.
Kirjojen tietoja:

Asko Sahlberg: He
WSOY, 2010
120 sivua

Abbas Khider: Brief in die Auberginenrepublik (2013)
Suomennos Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2015
159 sivua

Moni kirjabloggaaja on mukana Helmet-lukuhaasteessa. Itse en haasteen alkaessa innostunut mukaan, ja syynä lienee viime vuoden runsas lukuhaasteosallistuminen. Alkuvuodesta minuun iski jonkin sortin haasteähky, ja päätin, että tänä vuonna haastehommailu olkoon maltillisempaa. Helmet-haaste tuntui aivan liian vaativalta silloisiin tuntemuksiini nähden, sillä haasteessa on monta minulle vaikeaa kohtaa. Esimerkiksi Pablo Picasson tai Marilyn Monroen löytäminen kirjasta ei ole helppo juttu, jolleivät elämäkerrat inspiroi lukupuuhiin.

Haasteähky alkaa viimein ilmeisesti helpottaa, sillä olen pikku hiljaa kiinnostunut Helmet-listasta, ja vaikeatkin kohdat ovat alkaneet tuntua hauskoilta kirjanetsintätehtäviltä (sen sijaan, että tekisi mieli juosta kirkuen karkuun). Kirjablogeista on ollut kiva lukea muiden edistymisestä haasteessa, ja päätin tehdä pienen tilannekatsauksen alkuvuoden lukemisiini. Montakos merkintää saan alkuvuonna lukemistani kirjoista listalle?

Tästä kirjasta saisin ruksin ainakin kohtaan 'kirjassa rakastutaan'.

Luettujen pläräily tuotti 15 ruksia listalle eli minähän olen jo hyvässä vauhdissa:

Ruuasta kertova kirja
Matkakertomus - John Steinbeck: Matkalla Neuvostoliitossa
Kirjassa rakastutaan - Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja - Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan
Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
Kirjastosta kertova kirja
Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin - Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja
Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Jun’ichirō Tanizaki: Avain
Sarjakuvakirja - Mauri Kunnas: Piitles
Näytelmä
Kirjan nimi on kysymys
Historiaa käsittelevä tietokirja
Kirjan kansi on mielestäsi ruma - Roald Dahl: Nilviöt
Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
Kirjassa juhlitaan
Lastenkirja
Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan
1700-luvulla kirjoitettu kirja
Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.)
Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.)
Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja
Kirjassa on yli 500 sivua
Elämäkerta tai muistelmateos - Katharine Hepburn: Afrikan kuningatar
Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja
Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja - Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia
Viihteellinen kirja - Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Olympialaisista kertova kirja
Kirjassa on myrsky
Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja
Keskustelua herättänyt kirja
Kirjassa ollaan avaruudessa
Kokoelma esseitä tai kolumneja
Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan - Mons Kallentoft: Suvisurmat
Jossain päin maailmaa kielletty kirja - John Steinbeck: Routakuun aika
Nobel-voittajan kirjoittama kirja - Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Eläkeläisen suosittelema kirja
Kirjassa lähetetään kirjeitä
2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.)
Kirjassa joku kuolee - Raymond Chandler: Syvä uni
Suomalaisesta miehestä kertova kirja
Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Kirjassa on alle 150 sivua - Asko Sahlberg: He
Vuonna 2016 julkaistu kirja
Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Taidanpa siis varovaisen maltillisesti ottaa Helmet-haasteen mukaan blogini Haasteet-välilehdelle. Kaikkien listan kohtien lukeminen tuntuu edelleen melkoiselta urakalta, mutta esim. 30 kirjaa voisi olla jo helpommin saavutettavissa oleva tavoite. Ja jos joku haluaa vinkata kommenttiboksiini esimerkiksi kirjanaamakirjasta tai kirjasta, jossa on myrsky tai eläkeläisen suosittelemasta kirjasta niin vinkit ovat erittäin tervetulleita.

Tutustuin Manu Larcenetin kynänjälkeen ensimmäisen kerran mainiossa Maallemuuttajat-sarjassa. Huomasin hiljattain kirjaston sarjakuvahyllyssä Larcenetin Pieniä voittoja -sarjan, ja päätin kokeilla olisiko se yhtä hyvä kuin maaseutusarja. Tuomio kahden luetun albumin jälkeen: onhan se. Piti vain päästä ensin yli sarjojen samankaltaisuuden aiheuttamasta hämmennyksen tunteesta. Piirrokset ovat tunnistettavasti samasta kynästä lähtöisin, mutta sen lisäksi molemmissa sarjoissa miespäähenkilö asuu maalla, kipuilee parisuhteen kiemuroissa ja pohdiskelee elämän ihmeellisyyksiä. Suurimpana erona näiden sarjojen välillä on se, että Maallemuuttajien ruudut olivat paljon aurinkoisempia ja enemmän maaseudussa kiinni. Pieniä voittoja liikkuu sujuvasti myös kaupungissa, ja elämää ruoditaan tummanpuhuvasti.

Näyte maaseutuelämästä Pienien voittojen tapaan - tosin sillä lisäyksellä, että tämä miestoveruuden idylli ei säily näin auvoisena koko aikaa:

Pieniä voittoja -sarjassa on vahva ajankohtainen vivahde. No joo, lukemani albumit on julkaistu vuosina 2003 ja 2004, mutta silti telakkatyöläisen ahdistus kiristyvän taloustilanteen keskellä tuntuu olevan lähellä nykytodellisuutta. Sarjan päähenkilönä oleva Marco on valokuvaaja, ja hänen työnsä kautta albumien sivuille tulee väläyksiä arjesta, jossa muuttuva maailma rusikoi alleen pienen ihmisen haaveita:

Marcon omien vanhempien kautta käsitellään vanhuuteen ja vanhemmuuteen liittyviä teemoja. Niissä kynnetään syvällä, ja vaikka molemmissa lukemissani albumeissa oli myös huumoria, päällimmäisenä lukufiiliksenä minulle jäi mieleen surumielisyys. Elämä on lyhyt, onni katoavaista. Kannattaa pitää kiinni heistä, joista oikeasti välittää. Siinäpä on jo monta tärkeää asiaa ruutuihin.

Pieniä voittoja -sarjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät ihmiselämän ulottovuuksia hienovireisesti ja ajatuksia herättävistä. Upeaa sarjakuvaa! Sarjassa on ymmärtääkseni vielä pari osaa, ja aion ehdottomasti lukea myös ne.

Goodreads: Molemmille albumeille annan 4 tähteä
Mistä sarjakuvat minulle? Kirjaston sarjakuvia
Sarjakuvien tietoja:

Manu Larcenet: Le combat ordinare (2003)
Suomennos Heikki Kaukoranta
WSOY, 2006
54 sivua

Manu Larcenet: Le combat ordinare 2 / Les Quantités négligeables (2004)
Suomennos Heikki Kaukoranta
WSOY, 2007
64 sivua

Todellisista, historiallisista henkilöistä kertovien romaanien kohdalla en halua lähteä lukemaan kirjaa kylmiltään, vaan vilkaisen, mitä esimerkiksi Googlella on heistä kerrottavana. Vaikken luekaan romaaneja faktana, minusta on mukavaa pitää silmällä paljonko romaani näyttää käyttävän tosipohjaisia aineksia. Terhi Rannelan uutuuskirja Frau (Karisto, 2016) sai minut naputtelemaan hakukenttään Lina Heydrichin ja SS-kenraali Reinhard Heydrichin nimet. Pikavilkaisu Wikipediaan kertoi, että Linan miehestä käytettiin pahamaineista kutsumanimeä Prahan teurastaja. Linan vaiheista Wikipedia kertoo ymmärrettävästi niukemmin. Fraun luettuani saatoin todeta kirjan tarinan kietoutuvan pariskunnan yhteiselämän dramaattisimman käänteen ympärille, eli Reinhardin salamurhaan vuonna 1942. Salamurhaa lähestytään kierrellen ja kaarrellen, ja fiktion keinoin Frau kertoo erään kuvitelman rouva Heydrichin elämästä, rakkaudesta ja sen seurauksista.

"LH liioittelee omaa rooliaan, Erich kirjoitti vaivihkaa.

Linan taakka oli sukupuoli. Niin kaukaa viisas kuin Johtaja olikin, hänen maailmassaan ei ollut tilaa ajatteleville naisille.

Näistä asioista Lina ei ollut juurikaan puhunut, mutta enää ei ollut mitään menetettävää. Ei häntä kukaan enää tulisi hakemaan, ei vanhuksia suljettu telkien taakse. Hän oli ollut valtakunnan ainoa nainen, joka ei ollut suostunut vaikenemaan, katoamaan, miehensä kuoleman jälkeen, vaikka luoja tietää ne olivat yrittäneet sulkea hänen suunsa.

Lina katsoi rantaviivaa, sitä samaa, jota he olivat yhdessä Reinhardin kanssa katsoneet. Mikä merkillinen, houkutteleva viiva, taivaan ja maan erottaja, raja elämän ja kuoleman välissä."(s. 58 - 59)

Kirjassa Lina kertoo muistojaan Erich Richterille, joka on saapunut haastattelemaan vanhuudenpäiviään viettävää rouvaa. Fraun tarina kulkee kahdessa aikatasossa, ja useiden henkilöiden kohtalot risteilevät kirjan sivuilla limittäin ja lomittain. Fraun pääpäino on juuri ihmisten tarinoissa, ei niinkään sodan julmuuksien pikkutarkassa kuvaamisessa. Vaikka kirjan loppupuolella kerrotaan Lidicen kylän järkyttävästä kohtalosta, senkään kohdalla ei piehtaroida kärsimyksessä. Tavallisten kyläläisten kokemukset ravisuttivat silti lukijan mieltä, samoin kuin Linan reaktio Erichin kysymyksiin Lidicestä.

Valitsin kirjan luettavakseni osittain siitä syystä, että minua kiinnosti miten siinä lähestytään henkilöä, joka on ollut niin lähellä äärimmäistä ihmismielen pimeää puolta. Fraun kerronta on vähäeleistä, ja siitä puuttuu alleviivaava tuomitseminen, ja tämä ratkaisu miellytti minua. Frau kertoo Linan tarinan hyytävän viileästi, ja antaa lukijan tehdä päätelmänsä itse. Kirja ei myöskään sorru luennoimiseen, joka toisinaan vaivaa historiallisista tapahtumista ponnistavaa fiktiota. Frau avautuu miellyttävän hitaasti, ja sille kannattaakin antaa aikaa, sillä juonilankoja riittää auki kerittäväksi loppuun asti.

Historiallisista romaaneista ja naiskohtaloita valottavista kirjoista pitäville suosittelen Frauta lämpimästi.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitokset kustantajalle!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Leena Lumi, Järjellä ja tunteella ja Lumiomena.
Kirjan tietoja:
Terhi Rannela: Frau
Kansi: Tuija Kuusela
Karisto, 2016
232 sivua

W. G. Sebaldin tuotanto on jäänyt minulta tähän asti väliin, mutta pääsiäisen pyhiksi nappasin kirjastosta mukaani lyhyitä tekstejä sisältävän kirjan Merkintöjä Korsikasta (Tammi, 2016). Kirjan kansilieve kertoo kirjan taustoista mm. sen, että kirjan tekstit on koottu vuonna 2001 kuolleen kirjailijan arkistoista. Ilmeisesti Sebald suunnitteli laajempaa Korsika-aiheista kirjaa, mutta nyt lukijalle tarjotaan 70 sivua merkintöjä. Merkintöjä-sana sopii hyvin kirjan otsikoksi, sillä teksteissä liikutaan sulavasti kertojan omien Korsika-tunnelmien ja saaren historiaa valottavien pohdintojen välillä.

"Mutta mitäpä me voimmekaan etukäteen tietää historian kulusta, joka määräytyy joidenkin logiikan ulottumattomissa olevien lakien mukaan, jota ohjaavat ja jonka suuntaa muuttavat ratkaisevalla hetkellä usein ennalta arvaamattomat pikkuseikat, jokin tuskin havaittava ilmavirta, maahan putoava lehti tai väkijoukossa vaihdettu katse. Edes jälkikäteen emme pysty selvittämään, miten asiat todella olivat olleet ja mistä tuo tai tämä maailmantapahtuma johtui."(s. 19)

Omat tunnelmani kirjan lukemisen jälkeen tiivistyvät siihen tunteeseen, että Merkintöjä Korsikasta onnistui herättämään kaipuun kesään, matkaan vaikkapa Korsikalle sekä kiinnostuksen tunteen Sebaldin muita kirjoja kohtaan. Nyt lukemani kirja oli niin lyhyt ja ymmärrettävistä syistä hieman hajanainen, etten koe saaneeni sen välityksellä kuin pienen häivähdyksen Sebaldin kirjallisesta tyylistä.

Täytyy myöntää, että suhtaudun ennakkoluuloisesti kirjailijoiden kesken jääneiden teosten julkaisuun. Mieleen hiipii ikävä epäilys siitä, onko haluttu vain tyrkätä markkinoille kaikki mahdollinen, mistä rahaa irtoaa. Vaikken Sebaldin muuta tuotantoa tunnekaan, koen silti että Merkintöjä-kirjan tekstit olivat viimeisteltyjä, vaikken niistä mitään suurta ja dramaattista saanutkaan irti. Kirja on lukemisen arvoinen, ehdottomasti - mutta ehkäpä Merkintöjä Korsikasta antaa Sebaldin paremmin tunteville enemmän kuin minulle. Minä taidan seuraavaksi uskaltautua tutustumaan herran muuhun tuotantoon.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Mummo matkalla.
Kirjan tietoja:
W.G. Sebald: Kleine Exkursion nach Ajaccio, Campo Santo, Die Alpen im Meer, La cour de l'ancienne école (2003)
Suomennos Oili Suominen
Tammi, 2016 (Keltainen kirjasto nro 469)
71 sivua

"Ulkopuoliset huomasivat heti sen, minkä he itse tajusivat vasta vuosia myöhemmin. Alice ja Mattia astuivat keittiöön käsi kädessä. He eivät hymyilleet eivätkä katsoneet samaan suuntaan, mutta oli kuin heidän ruumiinsa olisivat virranneet toisiinsa yhteen liitettyjen käsivarsien ja sormien kautta.

Kontrasti Alicen kalpeita kasvoja kehystävien vaaleiden hiusten ja Mattian silmille pörrötetyn tumman tukan välillä häipyi tuohon heidät yhdistävään kaareen. Heidän välillään oli rajoiltaan epätarkka yhtenäinen tila, josta ei tuntunut puuttuvan mitään ja jossa ilma vaikutti tyyneltä, liikkumattomalta." (s. 96)

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys (WSOY, 2010) koukutti minut todella tehokkaasti pääsiäisviikonloppuna. Alicen ja Mattian surumielinen rakkaustarina (jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa) sai sivut kääntymän semmoista vauhtia, että lähes 300 sivua hurahti noin vuorokaudessa. Alicen ja Mattian henkilöhahmoissa oli jotain, joka sai minut haluamaan tietää miten heille käy. Edellinen näin tiivistahtinen ja upottava lukuelämykseni on muutama viikko sitten lukemani Zadie Smithin kirja Kauneudesta, mutta se juttu luuraa vielä bloggausjonossa.

Sain Alkulukujen yksinäisyydestä jotenkin vaikean kirjan vaikutelman luettuani takakansitekstin. Alkulukuja, kaksi rikkoutunutta ihmistä ja kirjoittajakin on fyysikko, jonka väitöskirja käsittelee hiukkasfysiikkaa. Vaikeat, korkealentoiset kirjat eivät juuri nyt minua puhuttele, joten oli helpotus huomata, että ennakkokäsitykseni oli väärä ja Alicen ja Mattian tarinaan oli vaivatonta pujahtaa mukaan. Kirjailijan tausta näkyy Mattian kiinnostuksessa matematiikkaan, mutta noin muuten Alkulukujen yksinäisyys ei leijaile mahdottomissa sfääreissä. Molempien päähenkilöiden tarinat alkavat nuoruudesta, ja heidän matkassaan kuljetaan aikuisuuteen asti. Riittääkö keskinäinen vetovoima saattamaan nuoret yhteen, kun kummallakin on omat salaisuutensa ja ongelmansa?

Henkilöiden ohella pidin Giordanon kielestä. Takakansi maalailee näin: "hänen tekstinsä hengittää kevyesti ja kuulaana." Olen samaa mieltä, ja lisään perään adjektiivin uskottava. Giordanon kirjassa rakkaus ei ole vaaleanpunaista unelmaa, vaan rikki repivää ja satuttavaa, toisinaan toki myös suloista. Pienet sattumukset ohjaavat tapahtumia yllättäviin suuntiin, ja siitä huolimatta jäin viimeisen sivun jälkeen toivomaan sekä Alicelle että Mattialle mielenrauhaa tuleviin päiviin.

Giordanon kirjan poimin luettavakseni Oulun kaupunginkirjaston Lukuoppaan suosituksesta. Huippuvinkki, kiitos!

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Lukuisa, Nannan kirjakimara ja Tuijata.

Kirjan tietoja:

Paolo Giordana: La solitudine dei numeri primi (2008)

Suomennos Helinä Kangas

WSOY, 2010

298 sivua

Antti Hopian käsikirjoittama ja Nina Laakon piirtämä Kirjaston kissat on ollut alkuvuoteni paras sarjakuvalöytö. Kirjaston kissat -strippisarja on ilmestynyt Turun Sanomissa useiden vuosien ajan (muttei ilmeisesti ilmesty enää), mutta minä löysin kirjaston ullakolla majailevat kissaviikarit aivan sattumalta, kun nappasin albumin Oikeiden noitien osasto (Utopia 1516, 2010) mukaani lähikirjastosta. Albumi lojui lukupinossani parisen viikkoa, ennen kuin innostuin tutkimaan kissasarjista tarkemmin. Sehän olikin sitten ihastusta heti ensimmäisestä stripistä alkaen. Pari leppoisaa kissaa (Francis ja Ziu), kirjoja, salaperäinen kirjasto ja säyseän viileää kirjahuumoria - hieman on nyt semmoinen olo, että miten tämä sarja on voinut mennä minulta ohi?!? Francis ja Ziu -kissojen tuumailuja piti pikavauhtia hankkia myös kotihyllyyn:

Sarjakuvahyllyni uudet helmet. <3

Minut valloitti Oikeiden noitien osaston mainio Taru Sormusten herrasta -aiheinen strippi - oma avioliittoni ei tosin vertaudu TSH:n tunnelmiin:

Harry Potterkin saa osansa:

Mistä siellä Oikeiden noitien osastolla tapahtuu? Tyhmä kysymys - luetaan kirjoja, totta kai:

Sarjan pari ensimmäistä albumia lainasin kirjastosta, sillä näiden painokset on ilmeisesti myyty loppuun. En viitsinyt lähteä divarikierrokselle, mutta onneksi on kirjasto:

Sarjan alkupään albumeissa selviää esimerkiksi syy Ziun erikoiselle nimelle. Kirjaston kissojen huumori on näissä varhaisissa stripeissä lähes yhtä valloittavaa kuin ensimmäiseksi lukemassani Oikeiden noitien osastossakin, mutta jotenkin minulle jäi tunne, että sarja on parantunut edetessään. Mukaan on tullut enemmän kirjavitsejä, ja myös erilaisia, kiinnostavia ja outoja sivuhenkilöitä. Mm. epätoivoinen graduntekijä (muistuipa mieleen omat muutaman vuoden takaiset gradutunnelmani...) ja jonkinsortin sukulaisia tulee ruutuihin kissojen seuraksi. Sopivan leikkisä ja kekseliäs huumori puri minuun täysillä - Goodreadsiin kaikki lukemani albumit saavat viisi tähteä.

Olen lakritsan suuri ystävä, joten postaus on hyvä lopettaa Pyhän kalan salaseura -albumin ehdotomalla helmellä:

Mahtavaa tavaraa - lukekaa, kirjaihmiset & kissaihmiset, lukekaa!!

Goodreads: 5 tähteä kaikille albumeille
Mistä sarjakuvat minulle? Kirjaston kissat 1, 2, 3 lainattu kirjastosta. 4. ja 5. albumi ostettu omaksi, samoin 3. albumi.
Sarjakuvien tietoja:

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Pyhän kalan salaseura (Kirjaston kissat 1)
Sammakko, 2001
52 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Gogolin nenä (Kirjaston kissat 2)
Sammakko, 2004
96 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Oikeiden noitien osasto (Kirjaston kissat 3)
Utopia 1516, 2010 (2. painos)
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Eräänlaista ystävyyttä (Kirjaston kissat 4)
Utopia 1516, 2010
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Kirjan ja kanan päivä (Kirjaston kissat 5)
Utopia 1516, 2011
47 sivua

Minulla on ollut pieniä hankaluuksia löytää Hämärän jälkeen -haasteeseen lukuhaluja herättäviä kauhukirjoja, mutta Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia (Tammi, 2007) oli oivallinen valinta. Kirjan tapahtumat olivat säväyttävämpiä kuin lukemissani kirjoissa keskimäärin, mutta meno ei silti äitynyt liian hurjaksi. Tämmöiselle todella vähän kauhukirjallisuutta lukevalle bloggaajalle ikääntyvän death-metal muusikon taival netistä ostetun kummituksen kanssa oli piristävän erilaista luettavaa, ja Sydämen muotoinen rasia oli yllättävän viihdyttävä tapaus.

"Jude toivoi, että hän olisi ehtinyt sanoa Georgialle, ettei ollut tarkoittanut vahingoittaa tätä. Hän olisi halunnut sanoa Geargialle, ettei hän aikonut paeta ja jättää tätä, vaan että hän yritti johdattaa kuolleen miehen toisaalle, mutta kipu hänen kädessään oli liian armoton. Kipu salpasi siinä määrin hänen ajattelunsa, ettei hän kyennyt muodostamaan sanoista selkeitä lauseita. Ja sitä paitsi hän ei tiennyt, miten kauan hän pystyisi ajattelemaan omilla aivoillaan, ennen kuin Craddock saisi jälleen otteen hänestä. Hänen oli määrättävä sen tahti, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja sen oli tapahtuduttava nopeasti. Se oli hyvä. Parempi niin. Hän oli aina ollut parhaimmillaan käydessään paineen alla ylikierroksilla."(s. 132)

Kirjan päähenkilönä on Jude, menestynyt, urallaan jo jäähdytteluvaiheelle siirtynyt death-metal-muusikko. Kyseistä musiikkigenreä en kuuntele koskaan, mutta en antanut sen häiritä lukemista. Keikkamaailma ei ollut mitenkään merkittävässä osassa kirjan tapahtumia, ja raskas musiikki toi vain uskottavuutta Juden hahmoon. Jude harrastaa yliluonnolliseen liittyviä juttuja, ja kun hänen sihteerinsä vinkkaa, että netissä on myytävänä kummitus (joo-o!), Jude tarttuu oitis tilaisuuteen. Elämä kummituksen kanssa vain ei ole niin helppoa kuin Jude kenties kuvitteli. Aika pian otus muuttuu piinaavan rasittavaksi, ja Jude ja hänen nykyinen tyttöystävänsä Georgia joutuvat lähtemään tien päälle, haamua pakoon. Tapahtumat alkavat kiertyä Juden menneisyyteen, hänen entisen naisystävänsä Floridan kohtaloon - ja tapahtumia kirjassa todella riittää. Sydämen muotoinen rasia oli melkoinen page turner.

Sydämen muotoinen rasia onnistuu taiteilemaan synkkyyden, kalmanhuuruisuuden ja viihdyttävyyden rajamaastossa erinomaisesti. Kirjan henkilöiden elämä ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaan he ovat Judea myöten nähneet elämän nurjaa puolta - huumeita, hyväksikäyttöä, päihteitä ja väkivaltaa. Silti kirja ei ole kurjuudessa rypemistä, eivätkä myöskään kauhuelementit mene överiksi. Juden ostama haamu osaa totisesti laittaa tuulemaan, mutta minun kaltaiselleni tottumattomalle kauhulukijalle jännitystä oli just silleen sopivasti, että uskalsin ja halusin kirjaa lukea. Ja ehkei ole hirmuinen spoileri, jos sanon että kirjan loppuratkaisu oli valoisa. Kannattaa siis lukea, jos on jännän kirjan kaipuu.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Morren maailma, Villasukka kirjahyllyssä, Narseskan kirjanurkkaus.
Kirjan tietoja:
Joe Hill: Heart-Shaped Box (2007)
Suomennos Kari Salminen
Tammi, 2008
394 sivua

Fabio Gedan Krokotiilimeri (Otava, 2012) vertautui mielessäni hiljattain lukemaani Abbas Khiderin Kirje munakoisotasavaltaan -kirjaan. Molemmissa käsitellään pakolaisteemaa, mutta kirjoista välittyi minulle täysin erilainen yleisfiilis. Munakoisokirja tuntui lukemisen jälkeen surullisen synkältä, Krokotiilimeri sen sijaan kaikista päähenkilön kokemuksista huolimatta oli valoisa kirja. Molemmat kirjat tuntuvat kovasti ajankohtaisilta, ja jos tämä aihepiiri kiinnostaa, voin suositella tutustumista näihin lyhyehköihin, helposti lähestyttäviin tosipohjaisiin kirjoihin.

"Minä törmäsin kadulla moniin poikiin, jotka aikoivat lähteä Iraniin tai olivat juuri palanneet Iranista. He väittivät, että Iranissa oli paremmat oltavat kuin Pakistanissa (enkä silloin heitä juuri epäillyt; olisin voinut näkemättäkin vannoa, että mikä tahansa paikka maan päällä oli Quettaa parempi) ja että Iranissa oli helpompi saada työtä. Ja lisäksi oli vielä uskontokysymys. Myös iranilaiset ovat siiamuslimeja, mikä oli parempi meille hazaroille siitä hölmöstä syystä, että uskonveljet kohtelevat toisiaan paremmin. Itse kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi kohdella ystävällisesti kaikkia sen sijaan että tuijotamme henkilöpapereita tai uskonvakaumusta."(s. 58)

Krokotiilimeri kertoo Enaiat-pojasta, jonka kotimaassa Afganistanissa olot ovat käyneet niin turvattomiksi, että pojan äiti vie hänet pakomatkan alkupäähän, antaa muutaman neuvon ja jättää pojan selviämään itsekseen. Enaiatilla on monta seikkailua edessään ennen kuin hän pääseen krokotiilimerelle asti eli ylittämään Turkin ja Kreikan välistä merialuetta. Kirja on lyhyt, joten Enaiatin kokemukset ihmissalakuljettajien käsissä etenevät nopeasti, ja matka taittuu Pakistaniin, Iraniin, Turkkiin, Kreikkaan ja lopulta Italiaan. Kirjan tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, tosin eivät kirjailijan omiin vaan hänen haastattelemansa afganistanilaisnuorukaisen.

Minusta tuntuu, että olen viime aikoina valitellut lukemieni kirjojen liiallista pituutta, mutta tämän kirjan kohdalla tuli tunne, että varsinkin kirjan loppupuolen tapahtumat etenivät melkoista pikakelausvauhtia. Pidempi pysähtuminen Enaiatin pakolaismatkan etapeille olisi saattanut tehdä lukukokemuksestani syvemmän. Pidin silti Gedan kirjan tyylistä, sillä siinä oli minusta eteenpäin pyrkimisen fiilistä ja uskoa parempaan huomiseen.

Täytyy myöntää, että olen pikkuisen allerginen kärsimysten liialliselle kuvaukselle, eikä tässä kirjassa onneksi menty oman sietokykyni rajoille. Monessa kohtaa tuli tunne, että ehkä kirjailija on halunnut siloitella tapahtumia. Esimerkiksi ison pakolaisryhmän vaellus vuoriston poluilla on taatusti ollut oikeasti koettuna äärimmäisen karu kokemus. Nyt siitä jäi kuolemantapauksista huolimatta laimeahko vaikutelma. Kirjan tarina on kuitenkin erittäin ajankohtainen, sillä tuntui kuin olisin lukenut versiota (olkoonkin siloteltu) niistä tarinoista, joita lehtien uutisten taakse kätkeytyy.

Goodreads: 3 tähteä

Mistä kirja minulle? Voitin kirjan Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteen arvonnasta. Kiitokset kirjasta, Aino!

Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Kirjakirppu ja Kirjoihin kadonnut.

Kirjan tietoja:
Fabio Geda: Nel mare ci sono i coccodrilli (2010)
Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä
Otava, 2012
189 sivua

Naisten aakkoset -haasteessa on vuorossa C:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

C-alkuisista naisista valitsen lapsuus- ja nuoruusaikojen suosikkini Susan Cooperin. Cooperin Pimeä nousee -fantasiasarja oli pelottava, jännittävä ja kiehtova.Muistan, kuinka Yllä meren, alla kiven ja Pimeä nousee -osat oli pahimmoillaan niin jänniä, että hyvä kun uskalsin lukea kirjoja eteenpäin. Löysin sarjan pokkaripainoksena jokunen vuosi sitten, ja pakkohan se oli ostaa nostalgian nälässä omaan hyllyyn. Sittemmin olen lukenut (=ahminut) sarjan pariin kertaan, ja pidän siitä edelleen. Huippusarja! Ja tätä luetaan myös nuorten parissa, sillä käväisin kuluneella viikolla lähikirjastossa ja näin Pimeä nousee -osan nuortenpuolen palautuskärryssä.

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Suosikki-sana ei oikein sovi valitsemaani naiseen, mutta sanotaanko niin, että Coco Chanelin saavutuksille muodin parissa nostan hattua. Vaatimattomista oloista lähtöisin ollut mademoiselle Chanel loi uutta naisille ja teki näyttävän uran. Omat Chanel-hankintani ovat rajoittuneet hajuvesiin. Muut Chanel-tuotteet taitavat olla budjettini ulottumattomissa.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Nostan tässä esille naisen, joka Chanelin tavoin uurasti viime vuosisadan alkupuolella: Marie Curien. Nobel-palkinnon ensimmäisenä naisena saanut Curie teki sinnikkäästi töitä koko elämänsä ajan. Oma Curie-tietouteni ei ole Wikipedian antia kummoisempi, mutta Curie on niitä naisia, jonka elämäkerran lukeminen on häilynyt ajatuksissani ties miten pitkään.

Kevät keikkuen tulevi. Oulussa ei aivan vielä ole näin heleät maisemat, mutta tämän kuvan myötä toivotan iloista viikonloppua blogissani vieraileville.♥

Kuvat:

Marie Curie - Wikimedia Commons: Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=652553

Maalaus - Wikimedia Commons: By Henryk Weyssenhoff (1859-1922) - http://www.liveinternet.ru/tags/%C2%E5%E9%F1%E5%ED%E3%EE%F4/, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=7776147

Tiedoksi: tämä on blogini ihka ensimmäinen värityskirjapostaus. Värittelytaustani on lyhyesti tämmöinen: suhtauduin alkuun nuivan skeptisesti aikuisten värityskirjabuumiin, mutta joulun alla höyrähdin viimein itsekin kokeilemaan värittelyä. Yhtenä kannustimena kokeiluun olivat upeat värikynälaatikot, joita kirjakaupoissa oli laitettu näyttävästi esille. Pitkissä värien riveissä on maagista vetovoimaa, ne saavat mielikuvituksen lentoon - mitähän ihanuuksia noilla saisi aikaan? Ostaa täräytin itselleni lahjaksi värit ja Johanna Basfordin Secret Garden -kirjan Artist Edition -version.

Ja joo, pakko oli myöntää, että värittely on hauskaa hommaa. En ole mielestäni taiteellisesti lahjakas, mutta lapsuudessa toki värittelin ja piirtelin kaikenlaista. Vuosien tauon jälkeen on ollut yllättävän mukavaa tarttua taas väreihin. Tuntikausia en jaksa tai ehdi istua niiden parissa, mutta rentoutumispuuhien joukossa värittely on asettunut palapelien kokoamisen kanssa samalle tasolle. Mieli lepää, kun ei tarvitse miettiä kuin värejä ja kuvioita.

Olen ollut tyytyväinen hankkimaani Basfordin kirjaan, sillä minun väritystahdillani siinä riittää tekemistä vielä joksikin aikaa. Innostuin silti, kun blogini sähköpostiin tuli tiedote Jenni Tuomisen Unessakävelijä-värityskirjasta (S & S, 2016). Siinä on näet mukana tarina, ja juonella varustettu värityskirja tuntui erilaiselta verrattuna pelkkiin irrallisiin kuviin. Pyysin arvostelukappaleen Tuomisen kirjasta, joka on isohko ja näyttävän näköinen:

Kirjassa matkataan 1800-luvun goottilaisiin maisemiin Tekstisivuja ei loppujen lopuksi ole kovin montaa, mutta myös kuvat vievät tarinaa eteenpäin. Osa kuvista on silti mielestäni enemmän tunnelmanluojia, mutta sehän ei haittaa.

Juonellisen tarinan mukana olo värityskirjassa aiheutti minulle pulman: pitäisikös minun värittäessäni miettiä koko ajan kirjan kokonaisuutta ja juonen kulkua ja koettaa saada kirjaan jatkuvuuden tuntua myös värityspuolella? Kirjassa on muutama henkilö, ja jäin pähkäilemään esimerkiksi sitä, että yritänkö muistaa värittää joka kuvaan heille samanväriset asut (mikä tuntuu tylsältä)? Vai annanko palaa ja oletan, että aukeamien välillä neitosilla on aikaa käydä vaihtamassa erilainen asukokonaisuus? En ole toistaiseksi ratkaissut ongelmaa, vaan se hautuu mietintämyssyssä samalla kuin värittelen muita kuvia.

Unessakävelijän goottilainen teema on minulle sillä lailla hankala, että miellän sen synkkäsävyiseksi. Itse pidän iloisemmista väreistä, ja todennäköisesti omasta Unessakävelijästäni muodostuu pirteän iloluontoinen goottilaiskirja. Kirjan piirrostyyli miellyttää silti silmääni, sillä luontohenkiset kuvat ovat rönsyilevän runsaita. Miinuspuoleksi lasken sen, että kuvien keskelle osuu usein aukeaman taittokohta. Sen vierestä värittäminen tulee olemaan kinkkistä puuhaa:

Värittäessäni Unessakävelijää olen todennut, että sivut ovat riittävän paksut, jotta kyniä voi käyttää huoletta. Sivu ei mene rikki vaikka painaa kynää lujasti, eikä seuraavalla aukeamalla näy painaumia. Vähäisellä värityskokemusellani uskallan sanoa, että tämä on aika olennaista väritysmukavuuden kannalta.

Kirjan kuvat osuvat omaan väritysmakuuni hyvin. Tykkään luontokuvista, ja värittelen niitä mielelläni ei-niin-realistisilla väreillä. Ihmishahmojen kimppuun en ole vielä uskaltautunut, mutta ne on tässä kirjassa mukavan vinkeästi piirretty. Värilaatikkoni harmaat sävyt ovat tähän asti jääneet lähes käyttämättä, mutta eräs Unessakävelijän aukeama houkutteli kokeilemaan viimein niitäkin:

Kärsivällisyyteni harmaan kanssa kesti yhden puun verran, ja toiseen kokeilin sitten jo lilan sävyjä. Lopputulos ei mielestäni ole kovin onnistunut (eikä ainakaan goottilainen!), joten ehkä olisi kannattanut sinnitellä harmaan parissa. Aukeaman toisella puolella on samantyylinen kuva, joten koetan sen kanssa paikata kokonaisvaikutelmaa.

Olen aloitellut myös kukkaaukeaamaa, jossa en edes koeta tavoitella synkempiä sävyja vaan pitäydyn värilaatikon värikkäämmässä osassa:

Kesken. Aukeaman taittokohta lähestyy!

Unessakävelijääni alkaa siis puikahtaa sama värimaailma, jota olen innokkaasti käytellyt Basfordin Secret Garden -kirjassa - goottihenkisyydessä riittää näemmä tavoitetta kerrakseen:

Basfordin Secret Garden -kirjassa kesken oleva kuva.

Väreinä käytän Derwentin Studio 72 -kynäsarjaa. Ostin värit samalla kertaa kuin Basfordin kirjan, ja tuijotin lähinnä kynien määrää. Valtavasti eri värejä!! Olen tykännyt kynistä, vaikkei minulla sen kummempaa vertailupohjaa olekaan. Kynien terä tuntuu olevan lujaa tekoa, sillä yksikään terä ei ole napsahtanut poikki vaikka minulla on välillä aika reipas ote väritykseen. Olisi kiva kuulla, millaisia kyniä te muut värityksestä innostuneet käytätte? Onko joku muu sarja osoittautunut hyväksi?

Jenni Tuomisen Unessakävelijä on hieno valinta sekä itselle että lahjakirjaksi värittämisestä innostuneille. Kirjan teema ja tarinallisuus tuovat varmasti kokoneellekin värittäjälle uutta virettä värittelyyn.

Värittelyintoa!

***

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Pyysin arvostelukappaleen. Kiitos kustantajalle!
Jenni Tuominen: Unessakävelijä
S & S, 2016

Tässä postauksessa tulee dekkarinhimoisille lukijoille muutama hyvä lukuvinkki - ja oikeastaan uskallan vinkata kokonaisia sarjoja, sillä Philip Kerrin Saksalainen sielunmessu (Atena, 2014), Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot (WSOY, 2014) ja Seppo Jokisen Hervantalainen (CrimeTime, 2012) ovat sarjojen osia. Kaikki tosin toimivat mainiosti omina kirjoinaan, ja olen itse lukenut ainoastaan Kerrin Berlin Noir -sarjasta kaikki osat järjestyksessä. Ohlssonin kirjoihin sain nyt ensikosketuksen (olipas täräys!) ja Jokisen charmantti komisario Koskinen viihdytti minua toista kertaa. Kerr, Ohlsson ja Jokinen ovat kohonneet dekkarisuosikkilistalleni, joten onpas mukavaa, kun lukemista riittää useamman kirjan verran.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Ohlssonin dekkareista olen lukenut kehuja, mutta olen oppinut suhtautumaan kehuihin varovasti - ainahan ylisanat eivät istu omaan kirjamakuun. Yllätyin siis iloisesti, kun huomasin Tuhatkaunojen koukuttaneen minut ennen 50 sivun merkkipaalua. Kirja tuli luettua vauhdilla, ja mieleeni muistui Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Sebastian Bergman -sarja, jonka ahmin lähes samanlaisella tehokkuudella. Hjorthin ja Rosenfeldtin sarja ei kirjoitusajan puutteen vuoksi koskaan päätynyt blogiini asti, mutta sarjan neljäs osa Mykkä tyttö kyllä odottelee lukupinossa sinniikkäästi vuoroaan. Ehkäpä siitä sitten aikanaan lisää.

Sebastian Bergamanin tapaista inhan kiehtovaa päähenkilöä ei Ohlssonin kirjasta löydy. Sen sijaan kirjan rikoksia tutkivana päähenkilönä on Fredrika Bergman, symppis ja älykäs oman tiensä kulkija. Hän on eräs syy siihen, miksi tykkäsin niin paljon Tuhatkaunoista. Fredrika on päätynyt siviilitutkijaksi poliisin hommiin, ja tämä tuntui erikoiselta kuviolta. Kirjan rikosvyyhti on mutkikas, perhesuhteet vielä kimuraisempia - jopa siinä määrin, että mennään uskottavuuden rajoilla, ja tässä toinen syy ihastukseeni. Minun dekkarimakuni janoaa koukkuja, ja niitä riitti: onko kuolleena löytyneen pariskunnan tapaus itsemurha vai murha, miksi kukaan ei tiennyt heidän tyttärensä huumeongelmista ja missä onkaan pariskunnan toinen tytär? Juonikuvio kietoutuu ajankohtaisiin asioihin, muttei kuitenkaan luennoi vaan keskittyy siihen, että lukija ei voi olla kääntämättä sivua, kun on kerta kaikkiaan pakko saada tietää, mistä kaikessa on kyse. Fredrika Bergman-sarjaa aion taatusti lukea lisää.

Philip Kerr: Saksalainen sielunmessu

Taipaleeni Philip Kerrin Bernie Guntherin kanssa löytyy näistä bloggauksista:

Philip Kerr: Liekit Berliinissä (Berlin noir #1)
Philip Kerr: Kalpea rikollinen (Berlin noir #2)
Philip Kerr: The One From the Other (Bernie Gunther #4)

Nyt lukemani Saksalainen sielunmessu on kolmas osa Berlin noir -trilogiaa, ja trilogian jälkeen Bernien taru jatkuu sulavasti sarjan seuraavissa osissa. Pääosassa kirjoissa on yksityisetsivä Bernie Gunther, ja tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin. Sielunmessussa sota on jo päättynyt, ja saksalaiset koettavat selvitä parhaansa mukaan päivästä toiseen voittajavaltioiden hallinnoimassa Berliinissä. Bernie on astunut avioliiton satamaan, mutta noirdekkarissa avio-onni on haurasta (eikä kovin pitkäkestoista, kuten tiedän sarjan neljännän osan jo luettuani). Sielunmessussa Bernien tutkimukset vievät hänet Wieniin, kahviloiden kaupunkiin, mutta synkkää ja kiharaista se on elämä myös siellä.

Minä olen pitänyt Kerrin sarjasta, ja myös tämä Berlin Noir -trilogian päätösosa oli historiassa kiinni oleva tyylikäs dekkari. Natsiaika ja tavallisen ihmisen suhtautuminen sen päättymiseen kulkee vahvana lankana Saksalaisessa sielunmessussa. Mitään uutta ja ihmeellistä Saksalainen sielunmessu ei silti tuonut Bernie-sarjaan, mutta enpä sitä kaivannutkaan. Kerrin juonenkehittelystä voisi moni dekkaristi ottaa oppia, mutta Bernien kanssa meno on kuitenkin sen verran mustanpuhuvaa, että ennen seuraavaa osaa on pakko pitää pieni tauko.

Seppo Jokinen: Hervantalainen (äänikirja)

Kuuntelin alkuvuonna ensimmäisen komisario Koskiseni, joka sattui olemaan Kuolevaksi julistettu (#20). Seppo Jokisen terävän ärhäkkä tamperelaiskomisario viehätti minua siinä määrin, että otin kuunteluun erään sarjan aikaisemman osan, Hervantalaisen (#17). Sen tunnelma oli tutun leppoisa, ja kuuntelukokemus oli miellyttävä senkin vuoksi, että Koskinen ja hänen tiiminsä oli jo valmiiksi tuttu. Samat henkilöt näyttävät pyörivän poliisilaitoksella osasta toiseen, eikä kirjojen rikollismaailma ole sieltä kovaksikeitytyimmästä päästä. Eli kaukana oltiin Philip Kerrin ja Bernie Guntherin tunnelmista. Mutta semmoista synkistelyä en millään jaksaisi koko aikaa, joten aurinkoisempi äänikirja-Koskinen on minun nykyinen luottokaverini työmatkoilla. Olen näet aloittanut jo sarjan tuoreimman osan, Rahtarin.

Hervantalaisen rikokset ovat tavallaan arkisia pahoinpitelyjä, mutta niistä kehkeytyy omalaatuinen rikossarja. Koskis-kirjoissa kuvataan jonkin verran rikoksiin liittyvien henkilöiden elämää, ja tästä olen tykännyt näissä parissa kuuntelmassani kirjassa. Hervantalaisesa on mukavan maanläheinen tunnelma, kun kotisairaanhoitaja huolehtii asiakkaistaan ja vanha äiti hyysää poikaansa. Rikosten ratkaisu ei ollut aivan niin huima kuin annoin itseni odottaa, ja sama piirteen muistan myös Kuolevaksi julistettu -kirjasta. Mutta sekin jotenkin sopii Koskis-kirjoihin. Supisuomalainen poliisielämä ei taida tosielämässäkään olla niin vauhdikasta kuin suuressa maailmassa.

***

Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot tuo minulle pisteen Kirjaherbario-haasteeseen. Kasvistoni karttuu kaunokaisella (Bellis perennis), jota myös tuhatkaunoksi kutsutaan.

Goodreads: Saksalainen sielunmessu ja Hervantalainen saavat 3 tähteä ja Tuhatkaunot 4 tähteä.

Mistä kirjat minulle?Saksalaisen sielunmessun lainasin kirjastosta ja Hervantalaisen ostin omakseni.Tuhatkaunot-kirjan voitin Kirjasähkökäyrä-blogin arvonnasta. Kiitos Mai kirjasta!

Muualla verkossa:
* Tuhatkaunot-kirjaa on luettu mm. blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Ullan luetut kirjat, Kartanon kruunaamaton lukija ja Tarukirja
* Saksalainen sielunmessu -kirjaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Donna Mobilen kirjat
* Hervalainen-kirjaa on luettu blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjojen tietoja:

Philip Kerr: A German Requiem (1991)
Suomennos Jukka Jääskeläinen
Atena, 2014
343 sivua

Kristina Ohlsson: Tusenskönor (2010)
Suomennos Outi Menna
WSOY, 2014
420 sivua

Seppo Jokinen: Hervantalainen
Lukija Ola Tuominen
CrimeTime, 2012
Kesto 9h 42 min

Tuulia Matilaisen Hullu koira (Haamu Kustannus, 2015) oli raikas lukuelämys. Jo ensi selailulla kirjan kieli tuntui viehättävältä, ja mielipiteeni vain vahvistui kirjan luettuani. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Viroon, ja sekin lisäsi kiinnostustani kirjaa kohtaan. Virolaisia kirjoja tai Viroon sijoittuvia kirjoja luen äärimmäisen harvoin, joten Hullussa koirassa oli pieni, jännä vierauden pohjavire mukana.

"Horisonttiin saakkaa valkoista aavaa lumimaisemaa, tuulen silittelemä dyynihanki. On leuto talvipäivä, sellainen päivä, jona taivas on kirkas ja maata kohti leijailee hitaasti valkoisia hahtuvia.

En tiedä miksi olen siinä. Vieressäni seisoo joku.

En näe kasvoja, en tunnista ääriviivoja, mutta siinä seisoo mies, aivan kosketuksen mitan päässä. Tunnen hänet. Tiedän sen varmasti, mutta en tiedä kuka hän on.

Mies nostaa katseensa ylös taivaalle, hiutaleet laskeutuvat rajautumattomille kasvoille, sulavat poskelle. Miehen poski on sänkinen. Tunnen sen, vaikken koske.

- Sama taivas kodin yllä. Ehkä sielläkin sataa lunta, mies sanoo."(s. 55)

Hullu koira on outo rakkaustarina, jonka päähenkilönä on taluttajarenkaaseen kuuluva nainen. Renkaan jäsenet taluttavat kuolleiden henkiä tuonpuoleiseen silloin, kun ne ovat jääneet kuljeksimaan entisille asuinsijoilleen vaikka olisi jo aika siirtyä eteenpäin. Erään hengen kautta lukija pääsee kurkistamaan Viron lähimenneisyyden kipupisteeseen ja sen jälkiseurauksiin. Historialuentoa on turha pelätä, pikemminkin historiaan kurkotellaan sen verran, että uteliaisuuttä jää jäljelle vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Hullun koiran lyhyet jälkisanat onneksi valottavat jonkin verran kirjan tarinan taustalla olevia tositapahtumia.

Minua miellytti se, että Hullu koira oli sopivan vienosti outo, mutta kaikenlainen överimeininki loisti poissaolollaan. Tarinan kuljettaminen historian ja kummitusten keskellä kauniisti kertoen vaatii taitoa, ja sitä Hullussa koirassa on. Loppuratkaisu olisi voinut olla säväyttävämpi, mutta annan silti kirjalle neljä tähteä Goodreadsiin. Ja kehut myös kannelle, joka sopii kirjan henkeen erinomaisesti.

Goodreads:4 tähteä
Mistä kirja minulle? Sain kirjan Dysphoria-blogin Heidiltä. Kiitos!
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Ullan luetut kirjat, Evarian kirjahylly, Dysphoria ja Satun luetut kirjat
Kirjan tietoja:
Tuulia Matilainen: Hullu koira
Kansi: Ivi Rebova
Haamu Kustannus, 2015
139 sivua

Sain Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista (Karisto, 1987/1847) kappaleen omaan hyllyyni, kun äitini jokin aika sitten siivosi omaa kirjahyllyään. Saamani kappale on juuri se sama, jota nuorena naisenalkuna luin suuren liikutuksen vallassa joskus vuosia sitten. Kirjan uusintaluku on kangastellut mielessäni pitkään, mutta vasta Sheferijm-blogin 200 sanaa Charlotte Brontësta -haaste sai minut ajatuksista tekooihin. Tänään, torstaina 21.4.2016 tulee kuluneeksi 200 vuotta kirjailijattaren syntymästä, joten uteliaisuuden ja nostalgian täyteisestä uusintaluvusta postailu juhlistakoon blogissani tätä merkkipäivää.

""Herra Rochester, en missään nimessä toivo teille kohtaloa, jollaista en itsekään aio valita. Me olemme molemmat syntyneet taistelemaan ja kestämään - taistelkaamme ja kestäkäämme siis. Unohdatte minut ennen kuin minä unohdan teidät."

"Tuollaisilla puheilla teet minusta valehtelijan, loukkaat kunniaani. Sanoin, että tunteeni pysyvät muuttumattomina, sinä sanoit vasten kasvojani, että ne muuttuvat pian. Käytöksesi todistaa, miten vääriä tuomiosi ovat ja miten nurinkurisia ajatuksesi. Onko parempi ajaa ystävä epätoivoon kuin rikkoa ihmisen tekemää lakia - kun kukaan ei joudu kärsimään siitä rikkomuksesta? Eihän sinulla ole ketään sukulaisia eikä tuttavia, joita sinun tarvitsisi pelätä loukkaavasi, jos eläisit yhdessä minun kanssani."

Se oli totta ja hänen puhuessaan kääntyivät omatuntoni ja järkeni petollisina minua vastaan väittäen, että oli väärin vastustaa häntä."(s. 379)

Nuoruusvuosieni lukuelämyksestä oli mieleeni syöpynyt pääasiassa kotiopettajattaren eli Jane Eyren ja rosoisen herra Rochesterin rakkaustarina. Olikos kirjassa jotain muutakin? Olihan siinä, ja aivan hämmästyin, kun Kotiopettajattaren romaani alkoi Jane Eyren lapsuusaikojen tapahtumien kuvauksella. Niistä kerrotaan reilun sadan sivun verran, mutta ilmeisesti Janen ankeat koti- ja koulukokemukset eivät nuoresta minästäni tuntuneet erityisen kiinnostavilta. Näin aikuisempana luettuna ne maistuivat jo paremmin, mutta hämmästelin sitä, miten äärimmäisen kurjana Jane Eyren lapsuus kuvataan. Kasvattiäiti ei Janesta piittaa, sisäoppilaitoksessa on käytössä ankarat kasvatusmenetelmät - Janen elämä on ollut alusta asti suurempaa ponnistelua kuin muistinkaan. Herra Rochesterin tarjoama mahdollisuus elämänmuutokseen tietysti näyttää tätä taustaa varten sitäkin houkuttelevammalta.

Kirjan välittämä ajankuva antaa useiden henkilöhahmojen kautta varsin karun kuvan vähävaraisten naisten asemasta. Naisen ns. uramahdollisuudet ovat olleet kapeat, joten avioliiton merkitys on ollut kirjan kuvaamana aikakautena valtava. Janen tietty päätös kirjan keskivaiheilla kuvastaa oivallisesti hänen järkähtämöntä luonnettaan, joka kunnioittaa yleisiä moraalikäsityksiä yli kaiken muun. Kotiopettajattaren romaanin voimakas ajankuva hätkäytti, sillä muistini mukaan kirja oli paljon romanttisempi. Ilmeisesti luin kirjaa aikoinaan elämänvaiheessa, jossa herra Rochesterin tuliset tunteenpurkaukset olivat kirjan olennaisin sisältö ja kaiken muun saattoi sivuuttaa olankohautuksella. Nyt rakastuneet huokailut jäivät melkolailla sivuosaan yhteiskunnallisen aineksen rinnalla, mutta pidin silti Charlotte Brontën klassikkoromaanista neljän Goodreads-tähden verran.

Nuoruusaikojen suosikin uusintaluku ei onneksi tällä kertaa ollut vaivaannuttava kokemus. Päinvastoin, Kotiopettajattaren romaani pysyy edelleen niiden klassikkokirjojen joukossa, joita mielelläni suosittelen kokeilemaan, jos joku kaipailee luettavakseen helposti lähestyttävää kaunokirjallisuuden klassikkoa.

***

Saan kirjasta pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Romaanista on tehty useita elokuvaversioita, joista en ole nähnyt vielä yhtäkään. Täytyy sanoa, että vaikka pidin kirjasta, ei se silti nostanut innostusta leffaversion katsomiseen. Läpi historian -haaste saa pisteen romantiikan aikakaudelle.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle?Äidin kirjahyllystä
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Jokken kirjanurkka, Maaillman ääreen, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.
Kirjan tietoja:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (1847)
Suomennos Kaarina Ruohtula
Karisto, 1987 (5. painos)
541 sivua

Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Suuntasin päivän kunniaksi kirjakauppaan, ja kävin ensivierailulla Oulun Suomalaisen uudessa myymälässä. Sen löytäminen kauppakeskus Valkean ensimmäisestä kerroksesta vaati hieman aikaa, sillä uutukaisen shoppailukeitaan opasteet olivat mielestäni heikot. Kun myymälään sitten viimein löysin, siellä oli mukavasti väkeä eli hyllyjen edessä ei ollut juurikaan tilaa haahuilevaan katseluun, jota mieluusti harrastan kirjakaupassa. Niinpä yleiskäsitykseni uudesta myymälästä jäi tungoksen vuoksi melko sekavaksi, mutta mukavaa luettavaa sentään onnistuin löytämään:

Halusin ostaa jotain itselleni ja jotain miehelleni. Mitään etukäteen mietittyä tiettyä kirjaa minulla ei ollut mielessäni, vaan luotin siihen, että jotain kiinnostavaa löytyy. Yllä olevan kuvan kirjoista se minun oma kirjani on Ian Rankinin komisario Rebus -sarjan uusin suomennos Hiljaa takavasemmalle (Blue Moon, 2015). Rankinin skotlantiin sijoittava dekkarisarja on eräs ko. genren suosikkisarjojani, ja olen kerännyt sitä pikku hiljaa omaan hyllyyni. Aivan kaikkia osia minulla ei vielä ole, mutta kokoelmani täydentyi nyt uusimmasta päästä. Blogiini asti kaikki lukemani Rebukset eivät ole päätyneet, vaikka olen viihtynyt niiden parissa erinomaisesti. Jostain syystä en ole oikein keksinyt tarpeeksi asiaa blogijuttuun siitä, että Rebus jälleen kerran uppoutuu työhönsä ja jahtaa isompaa tai pienempää rikollista Edinburghin hämärillä kaduilla. Mutta jotain kiehtovaa siinä on, kun Rebuksen kyytiin on pakko hypätä silloin tällöin.

Pöyrin pitkään Historia-hyllyn luona valitessani kirjaa miehelleni, ja päädyin viimein Kauko Röyhkän kirjoittamaan Suursaari (Like 2016/2009) -kirjaan, josta on otettu uudistettu painos. Kirjan valokuvat ovat Juha Metson ottamia, ja pikaisen selailun perusteella kirja vaikuttaa näyttävältä ja kiinnostavalta. Suursaari on minulle outo paikka, ja valitsin juuri tämän kirjan osittain siksi, että sen anti alkoi kiinnostaa myös minua. En tahdo jaksaa lukea kovin tiiviitä tietokirjoja, mutta tämä runsain valokuvin varustettu kirja Venäjälle kuuluvan saaren historiasta ja nykytilasta vaikuttaa lähestymistavaltaan sopivan kevyeltä ja lukijaystävälliseltä.

Päivän ilmaiset kylkiäiset näkyvät alla. Onks noloo? -kirjasta olin ennakolta tietoinen, mutta Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -pokkari ojennettiin minulle yllätyksenä. Otin sen toki vastaan, ja ilmeisesti tämä kirja on ilmestyessään herättänyt jonkin verran huomiota. Minulta kirja on mennyt täysin ohi (eli taas paljastui se, miten heikosti seuraan kotimaisen kirjallisuuden tapahtumia), mutta luulenpa tutustuvani siihen nyt.

Ruusu lukijoilleni!

Ruusukuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Hamachidori - Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=5461148

Huhtikuun harmaus on saapunut Ainolan puistoon. Maaliskuun kuva löytyy täältä, ja kuukaudessa lumet ovat hävinneet lähes täysin. Vain lätäkön pintaa peittää sitkeä jääkerros:

Keväistä vehreyttä saataneen odotella tovi jos toinenkin. Tämä on sitä aikaa vuodesta, jolloin minun tekee mieli laittaa laput silmille ja värittää lumen alta paljastuva ruskea, elottoman näköinen luonto mielikuvituksen voimin iloisemmaksi. Jokiuoman katselu aiheutti minussa samanlaisen reaktion. Vesi luuraa patoluukkujen takana, ja näkymä on pelkkää kiveä:

Päivän iloisin asia: ostaa päräytin 4 päivän lipun ensi syksyn Helsingin kirjamessuille!! Lipun sai Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi 20 euron hintaan, ja tarjous on voimassa vielä tämän päivän ajan täällä. En tiedä vielä lainkaan ensi syksyn aikataulujani, mutta lipun huokea hinta houkutteli siinä määrin, että päätin ostaa sen jo nyt. Vaikka pääsisin messuilemaan vain parina päivänä, lippu on mielestäni edullinen. Nyt vain merkintä kalenteriin messuista, ja messuohjelmaa odottamaan. :)

Minulla on messulippu!!

Onks noloo uusia lainoja vain siksi, että blogijuttu on vielä kirjoittamatta?

Onks noloo saada parkkisakot ensimmäisenä koulupäivänä? "Ei täällä yliopistolla mitään parkkipirkkoja kulje, luento alkaa ihan just ja tähän mahtuu vielä yksi pieni auto.". Taisi olla ihan vakiosakotuspaikka.

Onks noloo, jollei halua enää lukea pelkän sivistyksen vuoksi? Nimim. ajatus Tuntemattoman sotilaan tai Täällä pohjantähden alla -trilogian lukemisesta ei inspiroi.

Onks noloo olla niin laiska, ettei viitsi kävellä viereisen rakennuksen ruokalaan jos unohtaa eväät kotiin työpäivänä? Työpaikan kaapissa oleva näkkäri käy lounaasta, eikös?

Onks noloo olla kirjahamsteri? Viime vuoden 'tää on pakko saada omaksi' -kirjat on hankittu omaksi, mutta mihin se lukuinto hävisi heti, kun kirja nököttää omassa hyllyssä. Ja entäs ne edellisvuotiset... ja.. ?

Onks noloo ärsyyntyä, jos jossain paikassa on tarjolla vaan oudon makuisia maustettuja teelaatuja?

Onks noloo nolostua, kun ei vieläkään juo kahvia? Vaan sitä teetä, Earl Grey -tyylistä, kiitos.

Onks noloo, ettei pysty keksimään parin viikon pohtimisen jälkeenkään D:llä alkavaa, mainitsemisen arvoista naista, joka edustaa jotain muuta kuin kirjallisuuden alaa?

Onks noloo, että paremman tekemisen puutteessa (tai parempaa tekemistä vältellessä) on kiva selata Goodreadsista omien luettujen kirjojen pikkuruisia kansikuvia? Toinen kuvien selailuinnostukseni kohdistuu Old Pics Archive -twitter tilin antiin.

Onks noloo, ettei tänäkään vuonna muistanut Kirjan ja ruusun päivänä käydä ostamassa ruusua blogikuvaa varten? Tai siis muistanut vinkata painokkaasti miehelle, että osta mulle ruusu.

Ronja Salmen ja Jani Nurmisen Onks noloo? oli tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivän ilmainen lahjakirja.

Korppinaiset (Like, 2016) on ensitutustumiseni Tiina Raevaaran tuotantoon. Odotin kirjalta paljon, sillä Raevaara kuuluu siihen kirjailijaryhmään, josta muistan lukeneeni blogikehuja. Koetan aina silloin tällöin tutustua juuri näiden kirjailijoiden kirjoihin ja toiveissani on totta kai löytää lisää nimiä omalle suosikkilistalleni. Takakannen perusteella tuntui, että Korppinaiset voisi olla minun kirjani: "Yön sävyissä hehkuva romaani pakottavasta rakkaudesta". Kirja alkoikin lupaavasti, ja Korppinaisissa oli mukana yhtä sun toista kiintoisaa, mutta minun kohdallani hehku jäi valitettavan laimeaksi.

Korppinaisten päähenkilönä on Johannes, joka palaa isovanhempiensa perintötaloon. Talossa asuu vuokralainen, biologina toimiva Jaakko, ja hänellä vaikuttaa olevan merkillisen paljon yhteyksiä Johanneksen elämään. Perintötalo saa Johanneksen pohtimaan elämäänsä, ja hän päätyy selvittelemään isänsä kuolemaan johtaneita tapahtumia. Kauhuelementtejä tarinaan tuovat mm. talon ullakolle asettuneet naakat, joista nostattivat mieleeni voimakkaita muistoja Hitchcockin Linnut-elokuvasta.

"Kun ihmiset kertovat elämäntarinansa uudelle tuttavuudelle, eivät he kerro teoistaan, joiden takana on vuosien varrella kasvanut mustasukkaisuus, viha tai pelko. Ihmiset esittävät elämäntarinansa simppelinä tiivistelmänä, tarinansa, jossa on johdonmukainen alku ja loppu. Jaakon ei tarvinnut tietää kaikkea."(s. 70)

Kirjan suurin ongelma omalla kohdallani oli se, että se ei pystynyt lunastamaan niitä odotuksia, joita teksti latasi loppuratkaisulle. Vihjailuja, vihjailluja - mutta mitäs sitten paljastuikaan? Jotain sentään, mutta odotin paljon erikoisempaa, oudompaa, synkempää ja säväyttävämpää loppuratkaisua. Olen ilmeisesti lukenut niin paljon dekkareita ja jännäreita, että olen jopa liian herkkä sen tyylisuunnan piirteille ja kaikenlaisille tunnelmaa nostattaville vihjauksille. Kun jännäripiirteet astuvat kehään, en näemmä osaa enää lukea kirjaa 'tavallisena', vähän erikoisempana romaanina. Korppinaisten loppusivut jäivät semmoiselle mukavalle tasolle, ja lukuelämykseni huipennus tuntui enemmän kuin pienoiselta pettymykseltä. Siinä ei juuri lohduttanut, että rauhallinen kerronta rullasi kauniin vivahteikkaasti, ja mukana oli paljon hyviä pikku nyansseja kuten kirjan väliotsikko "Kaikissa tarinoissa on aukkoja, ja minä aion kertoa niistä", joka miellytti minua arvoituksellisuudellaan.

Valitettavasti Korppinaisten sinänsä mielenkiintoiset teemat (joita en tässä halua paljastaa, jottei uusi lukija spoilaannu) jäivät loppusivujen lässähdyksen varjoon ja kun en oikein saanut kirjan henkilöihinkään otetta, päädyin antamaan kirjalle kaksi tähteä Goodreadsiin.

***

Korppinaiset sopii Helmet-lukuhaasteen -kohtaan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Savannilla.
Kirjan tietoja:
Tiina Raevaara: Korppinaiset
Like, 2016
281 sivua

Joskus on kiva lukea hömppää ja heittää aivot narikkaan. Kami Garcian ja Margaret Stohlin Lumoava kirous (WSOY, 2013) tarjosi juuri tälläista kohtuullisen vetävää ja sujuvasti kirjoitettua ya-fantasiahöttöä, ja ahmaisin kirjan parissa päivässä jokunen viikonloppu sitten.

Kirja alkaa viisaan syvällisesti Martin Luther King Jr. lainauksella, mutta sen jälkeen lukija voi huoletta heittäytyä amerikkalaisen pikkukaupungin teinien ihmeelliseen elämään. Imelyysvaroitusta ei tarvitse antaa, sillä Lumoavan kirouksen lumoava ja yliluonnollinen rakkaustarina on vailla liiallista äitelyyttä. Siksi tämä kirja varmaan upposi niin hyvin myös tämmöiseen ya-iän jo ajat sitten ohittaneeseen varttuneeseen lukijaan.

"Lenan mielenkiinto oli herännyt. "Mitä siitä medaljongista?"

"Se on jonkinlainen pimeä talismaani, mitä se sitten tarkoittaakin, ja sinun enosi kertoi Ammalle, etten minä haudannutkaan sitä. He olivat ihan kauhuissaan."

"Mistä he tiesivät, että se on talismaani?"

Minua alkoi ärsyttää. Lena ei tuntunut keskittyvän oikeaan asiaan. "Eikö sinua yhtään kiinnosta, miten he ylipäänsä tuntevat toisensa? Tiesitkö sinä, että enosi tuntee Amman?"

"En, mutta en minä tunne kaikkia enon tuttuja."

"Lena, he puhuivat meistä. Siitä, että medaljonki täytyi pitää kaukana meistä ja meidät kaukana toisistamme. Minusta tuntuu, että he pitävät minua jonkinlaisena uhkana. Niin kuin olisin jostain syystä tiellä. Sinun enosi luulee - "

"Mitä?"

"Että minulla on jonkinlaisia voimia."(s. 203)

Yllä olevassa lainauksessa sanailevat kirjan pääpari, Ethan ja Lena. Kirjan alkuasetelmassa on jotain herttaisen suloista: kaunis, erikoisia voimia omaava Lena on muuttanut Gatlinin pikkukaupunkiin erikoisen, erakkomaisen enonsa luokse, ja jo ennen kuin Lena astelee Ethanin high schooliin, kirjoista pitävä urheilullinen Ethan on nähnyt outoja unia Lenasta. Ei ehkä ole huima spoilaus, jos paljastan, että Ethanista ja Lenasta tulee pari. Lumoavan kirouksen tapahtumat pyörivät heidän ympärillään, ja vaikka ennakolta odotin kirjan sisältävän paljon myös amerikkalaisen koulumaailman kuvausta, sen osuus jäi kirjassa lopulta vähäiseksi.

Kirjan fantasiamaailma oli mielestäni perusolemukseltaan kiltti, eikä Lumoavan kirouksen sivuilla ollut tärisyttävää jännitystä. Lenan 16-vuotissyntymäpäivään tuntuu liittyvän kaikenlaista salaperäistä uhkaa, ja puutarhasta löytynyt medaljonki kiidätti pääpariamme sopivin väliajoin historiassa taaksepäin menneiden sukupolvien tapahtumien pariin. Kirjasarjan koukku perustuu ensimmäisen osan perusteella siihen, että Lena ja Ethan koettavat selvittää heidän välillään vallitsevan oudon vetovoiman salaisuutta (siihen kun tuntuu kätkeytyvän jotain muuta sen tavanomaisen mies-nais -akselin vetovoiman lisäksi) sekä sitä, voivatko he ylipäänsä tietyistä syistä johtuen olla lainkaan yhdessä.

Rakkauden ja muiden suurten voimien ympärillä pyörivä fantasia ei ehkä ole se originellein kantava idea kirjasarjalle, mutta huomasin silti viihtyväni yllättävän mukavasti Lenan ja Ethanin seurassa. Goodreadsin tähtimäärä jää kahteen, sillä kirjan pituus oli mielestäni liiallinen (lähes viisi ja puolisataa sivua!) tapahtumiin nähden. Tiivistämisen varaa olisi ollut reilusti, ja myös sisältöpuoli oli melkoisen kevyttä tavaraa. Aion silti jatkaa kirjasarjan parissa näistä mutinoista huolimatta jo siitäkin syystä, että kirjabloggaajakollega Heidi kierrätti minulle osat 3 ja 4. Kun kirjahömpän satunnainen tarve jälleen iskee, otan lukuun sarjan seuraavan osan.

***

Saan kirjasta pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseeni, joka onkin tähän asti edennyt erittäin klassikkopainotteisesti. Dracula, Syvä uni ja Kotiopettajattaren romaani saavat rinnalleen tuoreempaa verta, ja kirjan leffakansi taitaa olla haastesaaliini ensimmäinen. Kirjasta tehty elokuva imestyi teattereihin vuonna 2013, mutta silloin en elokuvaa käynyt katsomassa eikä se houkuttele nytkään.

Helmet-haasteeseen merkitsen kirjan kohtaan 17) kirjassa juhlitaan. High schoolissa on mm. tanssiaiset ja Lena viettää syntymäpäiviään.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: kirjaa on luettu mm. blogeissa Todella vaiheessa, Hemulin kirjahylly.
Kirjan tietoja:
Kami Garcia & Margaret Stohl: Beautiful Creatures (2009)
Suomennos Aila Herronen
WSOY, 2013
529 sivua

Muutama postaus taaksepäin saavutin blogissani 600 julkaistun jutun merkkipaalun. Huh heijaa! Aivan näin montaa kirjajuttua en ole ehtinyt vajaassa kolmessa vuodessa naputella, sillä kaikenlaista muuta postausta näkyy putkahtaneen ilmoille säännöllisin väliajoin. Juttumäärä ei ole minulle millään lailla tärkeä asia (pikemmin se lähes nolostuttaa - aikuinen nainen, onks noloo tunkea bittiavaruuteen näin paljon kirjahöpötystä?!), mutta se tarjosi minulle hyvän syyn penkoa blogihistoriani juttuja.

Innostuin nimittäin alkukeväällä Pihin naisen elämää -blogin juttusarjasta, jossa on ollut viiden kirjan blogimuistelukatsauksia. Omat blogisynttärini ovat vasta heinäkuussa, mutta 600 juttua kelpaa mielestäni oikein hyvin tekosyyksi arkistojen penkomiselle. Vilpitön toiveeni on nostaa lukuvinkkeinä esille omasta mielestäni lukemisen arvoisia kirjoja, mutta voihan käydä niin, että sivutuotteena tulee 'apua, näinkö olen kirjoittanut, pitäisikö heittää tämä juttu roskakoriin' -tuntemuksia. En ole juurikaan lueskellut vanhoja postauksiani, joten pikkuisen jännittää mitä sieltä arkistojen kätköistä nousee esille. Tämä ensimmäinen postaus onneksi sujui ilman suurempaa halua vajota häpeästä pöydän alle.

Claude Monet: Woman Reading

Tänään vapunpäivänä omassa mielessäni kangastelee kesä, joten ensimmäiseksi tarjoan teille 6 kirjaa kesän odotukseen (kirjat ovat satunnaisessa järjestyksessä). Näistä kirjoista muistan itse tulleeni kesämielelle:

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (julkaistu 17.2.2016)

Kirjassa hehkuu rakkauden täyteinen ja katkeran suloinen kesä. Lisämausteena lukijalle tarjoillaan historiaa, sillä tapahtumat sijoittuvat Saksojen yhdistymisen aikaan. Upea kirja! Jutun kommenttilaatikossa käytiin keskustelua siitä, onko kansi hyvä vai ei. Minä pidin siitä kovasti, mutta jos joku kannen vuoksi vieroksuu kirjaa, niin kehotan olemaan rohkea ja kokeilemaan, josko kesä Marian kanssa olisi sittenkin sinun kesäsi.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat (julkaistu 16.3.2014)

Kotimainen klassikkodekkari, jonka kesäisyyttä olen näköjään ihastellut blogijuttussani useaan otteeseen. Lainaan itseäni:"Mainio kirja kesäfiilisten nostatteluun. Ja kesän viimein koittaessa mitä parhainta riippumattoluettavaa." Minulla on edelleen erittäin hyvät muistikuvat Tenhusen kesäiseen Olavinlinnaan sijoittuvasti dekkarista, ja mieleni tekisi lukea kirja uudelleen.

Olen jostain syystä antanut kirjalle vain kolme tähteä, mutta ehkä neljä sopisi paremmin? Haluaisin myös ottaa jutun kirjakuvan uudelleen, sillä tuo pikkuruinen kuva hymyilyttää vinosti. Valokuvat otan edelleen mutufiiliksellä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että isommat kuvat toimivat blogissa paremmin. Ehkä kesäprojektiksi sopisi vanhojen postausten uudelleenkuvitus?

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani (julkaistu 29.7.2015)

Ladaromaani oli viime kesän riemukas lukumatka Saksaan. Löysin kirjan huippuhienon kirjankansibingon kautta, ja parin nuoren saksalaispojan autoilureissu oli valloittavaa luettavaa. Huumori on minulle ongelmallinen laji kirjoissa, mutta Ladaromaanin hillityn veikeä meno hurmasi minut täysin. Tätä kirjaa haluaisin suositella myös nuorille, sekä tytöille että pojille.

Olipas hauskaa lukea omista kirjastokommelluksistani! Olin jo aivan unohtanut kyseisen episodin. Kirjastokortti on pysynyt visusti menossa mukana tuon tapauksen jälkeen.

Truman Capote: Kesän taittuessa (julkaistu 22.6.2014)

Epäsäätyistä rakkautta kesäisessä New Yorkissa. Capoten kerronta on selvästi ollut minun makuuni pari kesää sitten, ja lyhyestä tekstipätkästä sen viehätysvoima palautuu hyvin mieleeni. Enpäs vain ole lukenut Capotelta mitään tuon jälkeen. Aamiainen Tiffanyllä on edelleen lukematta, ja sopisi hienosti leffahaasteeseeni.

Colette: Vilja oraalla (julkaistu 18.6.2015)

Nuorta rakkautta kesäisessä Ranskassa. Kesävinkkini ovat näemmä täynnä tarinoita rakkaudesta, mutta onnellisesta lopusta ei ole takeita - vaikka hekumaa toki riittää. Lyhyt postaus on julkaistu juhannuksen alla, ja muistelen halunneeni lähinnä toivottaa lukijoilleni hyvää keskikesän juhlaa. Kirjan kuvailu on juhannustunnelmissa jäänyt tyngäksi, mutta pidin Coletten kirjaa tavattoman viehättävänä. Kansikuva sen sijaan sopi mielestäni heikosti kirjan sisältöön, ja on jopa ruma. Harmillista, jos se karkottaa lukijoita kirjan ääreltä.

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli (julkaistu 4.9.2014)

Bar Lume -dekkarisarja on eräs kepeän dekkariosaston suosikkejani. Italia ♥ kesä ♥ Italia! Kirjan tyyli on humoristinen, ja kyllähän siellä taisi joku rikoskin olla selvitettävänä. Olen lukenut kaksi osaa tätä sarjaa, ja vaikka epäilin blogijutussani sarjan idean kantavuutta, juuri nyt ottaisin mieluusti luettavakseni uuden Bar Lume -dekkarin. Toivottavasti tätä sarjaa suomennetaan lisää.

Hyvää kesänodotusfiilistä kaikille! 6 kirjaa -muistelusarja on tietenkin kuuden osan mittainen, ja koetan saada loput viisi osaa julkaistua viimeistään heinäkuisiin blogisynttäreihin mennessä.

Kuva Monet-maalauksesta Wikimedia Commons -palvelusta:

By Claude Monet - Walters Art Museum: Home page Info about artwork, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=18782485

Asko Sahlberg: He & Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan

Katsaus Helmet-haasteeseen

Manu Larcenet: Pieniä voittoja #1 ja #2

Terhi Rannela: Frau

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjaston kissat - ♥!

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Naisten aakkoset - C

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

3 x dekkari: Tuhatkaunot, Hervantalainen & Saksalainen sielunmessu

Tuulia Matilainen: Hullu koira

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Vuosi kuvina: huhtikuu 2016

Noloja ajatuksia

Tiina Raevaara: Korppinaiset

Kami Garcia & Margaret Stohl: Lumoava kirous

6 kirjaa kesän odotukseen