Oksan hyllyltä

Kouvolan Dekkaripäivät pidetään tänä vuonna 10. - 11. kesäkuuta, ja perinteikäs dekkaritapahtuma viettää 20-vuotisjuhliaan. Itse en valitettavasti pääse osallistumaan Kouvolan tapahtumaan, mutta päätin olla hengessä mukana ja viettää blogissani dekkariviikkoa. Dekkarit ovat minulle genre, johon en taatusti kyllästy koskaan. Välillä minulla menee pitkäkin aika ilman rikoskirjoja, mutta sen jälkeen ihmismielen synkempi puoli houkuttelee entistä enemmän. Talven mittaan en ole lukenut kovin montaa dekkaria, joten juuri nyt olen kasvavan dekkari-innostuksen vallassa. Teemaviikon viettäminen oman suosikkigenreni parissa kutkuttelee jo kovasti mieltäni, ja luettavan haaliminen teemaviikon kirjajuttuja varten on alkanut. :)

Teemaviikkoilu on hauskempaa yhdessä, joten heitän dekkarihaasteen ilmoille. Oletko innostunut dekkareista tai kiinnostaako vieraaksi jääneen genren kokeilu? Tule mukaan dekkariviikolle!

Kuvaa saa käyttää teemaviikkoon liittyvissä postauksissa & somessa.

Dekkariviikolle voit osallistua oman innostuksesi mukaan haasteaikana, 6. - 12.6.2016. Olennaista on, että osallistuminen liittyy jollain tapaa dekkareihin:

Jos sinulla on blogi, voit postailla dekkareista tai dekkarista tai jostain niihin liittyvästä. Jo yhdellä dekkarijutulla olet siis mukana teemaviikolla.
Blogijutut voivat käsitellä dekkariteemaa vapaasti. Eli voit vaikkapa kertoilla parhaita dekkarimuistojasi, tehdä koosteen upeimmista dekkarikansista - tai avautua siitä, miksei dekkarigenre kiinnosta laisinkaan (!?).
Somekanavissa voit jakaa esimerkiksi kuvia suosikkidekkareistasi, kotihyllyn dekkareista tai mistä vaan dekkareihin liittyvästä. Osallistuminen on helppoa, vaikkei sinulla olisikaan kirjablogia!
Lukuvinkkejä löytyy mm. Dekkarinetistä
Hashtag someen: #dekkariviikko

Teen kirjablogeissa julkaistuista dekkarijutuista pienen koosteen blogiini teemaviikkoa seuraavalla viikolla. Kirjabloggaajia pyydänkin vinkkaamaan tämän jutun kommenttiboksiin, jos olet (tai aiot olla) mukana teemaviikolla. Ilmoittautumisaika päättyy, kun teemaviikko päättyy - eli voit hypätä mukaan vielä sunnuntaina 12.6.2016.

Mitään erillisiä koosteista omista dekkarijutuista ei tarvitse tehdä, sillä löydän ne blogeistanne. Luulen, että jokusen dekkarin lukeneena tunnistan dekkarijutut muiden kirjajuttujen joukosta. :)

Tervetuloa mukaan dekkarien maailmaan!

***
Dekkariviikolle ovat ilmoittautuneet mukaan seuraavat blogit:

Orfeuksen kääntöpiiri
Yöpöydän kirjat
Hurja Hassu Lukija
Mari A:n kirjablogi
Kirja hyllyssä
Evarian kirjahylly
Madonluvut
Kirjaimia
Jokken kirjanurkka
tuijata.kulttuuripohdintoja
Ullan luetut kirjat
Ikuinen lukutoukka
Kirsin Book Club
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lukuneuvos
P. S. Rakastan kirjoja
Luetut.net

TBR-projektini ei viime aikoina ole täällä blogissa näkynyt, vaikka itse asiassa olen kököttänyt ensimmäisen etapin eli Kolin huipulla on jonkin aikaa. 12 listan kirjaa on siis luettu, ja Cristina López Barrion Mahdottomien rakkauksien talo (Bazar, 2012) oli niistä numero 11. Olen ostanut kirjan aikoinaan jostain alemyynnistä itselleni kauniin kannen ja houkuttelevan takakannen ansiosta (aina yhtä petollisen tehokas myyntikikka!). Espanjalainen fiktio on usein minun makuuni, mutta Mahdottomien rakkauksien talo ei onnistunut vastaamaan odotuksiini. Takakannen lupaus siitä, että "maagis-realistinen sukutarina on kerrottu intohimoa säästämättä ja kauniita lauseita tuhlaillen" piti kieltämättä paikkansa, mutta niitä kauniita lauseita oli aivan liikaa!

Kirjalla on mittaa 450 sivua, ja tietty juonikaava toistuu useampaan kertaan: Lagunan suvun naisia vaivaa kirous, sillä heidät on tuomittu epäonnistumaan rakkaudessa sukupolvesta toiseen. Sukupolvesta toiseen kulkevaa epäonnea seurataan todellakin sukupolvesta toiseen. Tarina alkaa 1800-luvun lopulta, ja vielä tässä vaiheessa olin kirjasta todella innoissani. Mutta kun juonen kaava alkoi käydä tutuksi, aloin kyllästyä ja tympääntyä - tämä on tätä kirjan loppuun asti, hohhoijaa - jokos se viimeinen sivu häämöttää?? Jollei kirja olisi ollut TBR-listan kirja, olisin varmasti jättänyt sen kesken.

Kirjan kieli oli silti kaunista, ja maagis-realistinen, luonnonläheinen kerronta viehätti minua vaikkei se juonen aiheuttamaa tympäätymistä poistanutkaan. Mahdottomian rakkausien talo alkoi näin lupaavasti, mutta päätyi kahteen lopulta Goodreads-tähteen:

"Kastilialaisessa kylässä tuoksui ruuti, peltopyyn ja kaniinin veri, piipuista kohoava savu. Syksyn mukanaan tuomat metsästäjät esittelivät saaliitaan kullankeltaisen tuulen ensimmäisten puuskien välillä. Vanhat naiset istuksivat talojen ovensuissa; he muodostivat naapuriemäntien kanssa suruhuivien rivistön ja supattivat ohikulkijoista. Heidän kylmänkyhmyjen, keittopatojen ja messujen värittämän elämän parkitsemat äänensä sekoittuivat kuivuneiden lehtien laahaavaan rahinaan. Nuoremmat naiset sen sijaan piileksivät ikkunaverhojen takana, jotta he saattoivat katsella metsästäjiä näiden huomaamatta ja puhua näistä tuntematta kuoleman läheisyyttä." (s. 9)

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Mari A:n kirjablogi, Kirjojen keskellä ja There's no such thing as too many books.
Kirjan tietoja:
Cristina López Barrio: La casa de los amores imposibles (2010)
Suomennos Taina Helkamo
Bazar, 2012
454 sivua

Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016) uudisti tuttavuuteni Flavia de Lucen kanssa. Edellinen suomennos Hopeisen hummerihaarukan tapaus jäi minulla kesken, sillä kirja ei muutaman kymmenen sivun jälkeen lähtenyt ollenkaan vetämään. Sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta pidin aika lailla (Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä), joten olipa mukavaa, että heti Filminauha-kirjan alkusivuilta asti pääsin samanlaisiin lukutunnelmiin kuin sarjan alkupään kirjojen kanssa.

"Kylmänkosteat usvakiehkurat nousivat jään ylle kuin ruumiista irronneet levottomat henget. Ilmassa liikahteli utuharsoa.

Kiitäessäni pitkää muotokuvagalleriaa päästä päähän luistinten hopeanväriset terät suhahtelivat surullisesti kuin teurastajanveitsi tahkolla. Jääpinnan alla jalopuisen parketin monimutkainen kuviointi erottui selvästi, vaikka diffraktion takia värit olivatkin himmeät.

Olin pihistänyt hovimestarin komerosta kaksitoista tusinaa kynttilää, jotka nyt lepattivat vanhoissa kynttiläkruunuissa hurjan menoni synnyttämässä ilmavirrassa. Luistelin huonetta ympäri ja ympäri, päästä päähän ja taas takaisin. Vedin pistelevää ilmaa syvälle keuhkoihin ja puhalsin sen sitten ulos pieninä hopeisina höyrypilvinä."(s. 9)

Näin alkaa Filminauha kohtalon käsissä. Flavian muotokuvagalleriaan tekemällä luistinradalla ei ole kirjassa muuta virkaa kuin olla avauskohtauksen näyttämönä, mutta de Lucen hitaasti rappeutuva kartano viehättää minua siinä määrin, että luen mieluusti Flavia omalaatuisista puuhailuista talon uumenissa. Avauskohtaus kuvastaa hienosti Flavia-dekkareita: tunnelmaa luodaan pikku tapahtumilla ja Flavian pisteliään sähäkällä luonteella, ja varsinainen rikos tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen. Englantilaiselle 1950-luvun maaseudulle sijoittuva sarja on niin kaukana noir-dekkareista kuin vain olla voi.

Filminauha-kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun Flavian isä kertoo vuokranneensa talon elokuvaryhmälle. Perheen rahatilanne ei näköjään ole sarjan alkuvaiheista kohentunut, ja filmiryhmän saapuminen helpottaa perheen tilannetta verojen maksun suhteen. Filmiporukan tähtenä häärii kuuluisuus nimeltä Phyllis Wyvern, ja poppoo saa aikaa hämmennystä ja säpinää pikkukylässä jo ennen viikatemiehen vierailua.

Filmaattista meininkiä oli kiva seurata, mutta oikeastaan odotin sarjan ollessa jo näin pitkällä saavani hieman tietoa Flavian kuolleesta äidistä ja perheen mahdollisista salaisuuksista. Jotenkin sarja on viritellyt odotuksia sitä kohtaan, että jotain paljastuksia kenties on luvassa. Mutta ehkä olen kuvitellut omiani? Missään nimessä tämä osa ei vastaa kysymyksiin (muttei toisaalta myöskään herättele uusia kysymyksiä), mutta viihdyttävää luettavaa Filminauha kohtalon käsissä silti on. Goodreadsiin kolme tähteä, ja lukusuositus myös heille, joita dekkarit eivät yleensä innosta.

***

Kirjassa on elokuvaan liittyvää toimintaa, joten saan Bradleyn kirjasta pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Varsinaisen elokuvan tekoon ei oikeastaan ehditä laisinkaan, mutta kirjassa mm. katsotaan vanhoja leffoja yön pimeinä tunteina ja ihastellaan ikinuoren Phyllis-tähden vetovoimaa.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu monessa blogissa. Tässä muutama linkkivinkki: Cats, books & me, Kasoittain kirjoja, Hurja Hassu Lukija ja Kirjasähkökäyrä.
Kirjan tietoja:
Alan Bradley: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomennos Maija Heikinheimo
Bazar, 2016
317 sivua

Blogimuistelot jatkuvat parisuhdeteemalla (edelliseltä listaltani löytyy kesänodotuskirjoja). Jostain syystä parisuhdetarinat jaksavat kiinnostaa minua vuodesta toiseen, ja myös ensimmäinen lukuhaaste, johon osallistuin, osui tähän aihepiiriin. Sinisen linnan kirjasto -blogin Avioliittojuonia-lukuhaaste oli kuin minulle tehty, ja muistan olleeni todella innoissani haasteen aiheesta. Into ei ole hiipunut, ja jos joku haluaa laittaa pystyyn kirjallisen parisuhdehaasteen, niin hep! yksi osallistuja on taatusti mukana.

Alla olevista kirjoista kaikki muut paitsi Julian Barnesin kirja löytyvät omasta hyllystäni. Amadon kirja on lainassa, joten se ei päässyt mukaan kirjakuvaan. Listaa katsellessani huomaan, että kirjoissa minua viehättävät kiemuraisemmat suhteet. Omassa henk.koht. elämässäni suosin tasaisempaa menoa, joten ilmeisesti kirjojen kautta on turvallista sukeltaa sameampiin vesiin. Tässä katsaus blogivuosieni parhaisiin suhdetarinoihin:

John Irving: Välisarjan avioliitto (julkaistu 13.8.2013)

Tämä on ainut lukemistani Irvingin kirjoista, johon olen täydellisen hurahtanut. Jostain syystä en blogini alkutaipaleella uskaltanut antaa kirjalle kuin 4 tähteä, mutta kävin korjaamassa erheeni ja korotin tähtimäärän viiteen. Irvingin herkullinen kahden pariskunnan parisuhdepainiottelu on niin riemukasta luettavaa, että täysi tähtimäärä on paikallaan. Olen lukenut kirjan muutamaan otteeseen, ja uusintalukuja lienee odotettavissa. Blogijuttukin on kirjoitettu uusintaluvun jälkeen.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (julkaistu 7.4.2014)

Ferranten komedian ja tragedian välimaastossa liikkuva draama miehensä hylkäämästä naisesta. Hankin kirjan hiljattain omaan hyllyyni. Kirjassa on rumahko kansi, ja eräällä koiralla oli muistaakseni tyly kohtalo, mutta muutoin Ferranten kirja oli vetävää luettavaa. Pitkälti tämän kirjan imussa innostuin Ferranten uudesta suomennoksesta Loistava ystäväni, jonka olen hankkinut lukulaitteeseeni odottamaan sopivaa lukuaikaa.

Julian Barnes: Puhumalla paras (julkaistu 10.11.2013)

Nolojen muistojen blogijuttu! Jossain vaiheessa ensimmäistä blogivuottani sain idean lukea palkittuja kirjoja, yksi per palkinto. Julian Barnesin kirja sai aikoinaan Prix Femina Étranger -palkinnon, eli parhaan käännösromaanin palkinnon Ranskassa. Kirja oli minulle ehdoton löytö, mutta intoni kahlata läpi kirjapalkintoja hiipui nopeasti. Sainkohan luettua edes kymmentä kirjaa?? Hautasin idean hiljaisuudessa, mutta onneksi sentään Barnesin kirja jäi muistoihin hauskana kirjana. Kirjallinen huumori on taitolaji, ja Barnesin veikeä tarina upposi minun huumoriini loistavasti.

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen (julkaistu 5.8.2014)

Ranskalaisen luutnantin nainen on kerronnan juhlaa. Rakkaus ei tässä kirjassa ole ruusuilla tanssimista, mutta dramaattisuutta ja suuria tunteita löytyy sitäkin enemmän. Upea, upea kirja! Suosittelen myös historiallisista romaaneista pitäville.

Jun’ichirō Tanizaki: Avain (julkaistu 13.3.2016)

Tanizakin lyhyt Avain oli eräs alkuvuoteni parhaita kirjoja. Päiväkirjamerkinnöistä koostuva japanilaisen avioliiton kuvaus ei ollut laisinkaan niin puiseva tapaus, kuin ennakolta kuvittelin. Päinvastoin, Avain vain paransi otettaan loppua kohden.

Jorge Amado: Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään (julkaistu 31.12.2013)

Keittokoulu Maku ja Taito ♥. Blogijuttu intohimoisen dona Florin ihmeellisestä elämästä ja rakkauksista on julkaistu uudenvuodenaattona, ja muistan olleeni innoissani siitä, että sain vuoden viimeiselle päivälle näin hyvän kirjan. Viiden tähden herkkupala ruuan ja rakkauden ystäville. Näyte donan keittokoulun resepteistä:

"Käytännön oppitunti:

Raastakaa kaksi sipulia, murskatkaa valkosipuli survimessa;

sipuli ja valkosipuli eivät pilaa ilmaa, ei, hyvät naiset,

ne ovat maan tuoksuvia hedelmiä.

Leikatkaa korianteri, persilja, muutama tomaatti,

ruohosipuli ja puoli paprikaa aivan pieniksi paloiksi.

Sekoittakaa kaikki oliiviöljyyn ja pankaa

tämä mehevän makuinen kastike odottamaan

(noiden hupsujen mielestä sipuli haisee,

mitä he ymmärtävät puhtaista tuoksuista?

Vadinho söi halukkaasti raakaa sipulia

ja hänen suudelmansa poltti.)"

Jos joku ihmettelee, miksi Irving kirjasta ei näy kansikuvaa, niin syynä on se, ettei minulla ole kansilievettä. Olen ostanut nuhruisen kappaleeni joskus vuosia sitten divarista, enkä ole viitsinyt etsiä parempikuntoista sen tilalle. Kirja keltainen etukansi ei ole järin kuvauksellinen, joten pitää tyytyä sisäsivuun.

Sari Pöyliön Ihmisen veri (Atena, 2015) esittelee lukijalle 83-vuotiaan Kulo Taipaleen, eläkkeellä olevan lääkärin. Hänen yläkerrassaan asuu aamunsa voimistelemalla aloittava nainen, ja tämä nainen alkaa kirjan edetessä hämmentää Taipaleen elämää ryhtyessään etsimään Taipaleen aikoinaan kuvaamaa elokuvaa nimeltä Ihmisen veri. Ihmisen veri joutui hukkaan vuosikymmeniä sitten, ensi-illan kynnyksellä, eikä mestarillinen teos ehtinyt koskaan teattereihin asti.

Ihmisen veri liikkuu sulavasti menneen ja nykyisyyden välillä, ja menneessä ajassa seurataan Kulon sota-ajan ja elokuvainnostuksen värittämää nuoruusaikaa. Kerronta on kepeää ja ilmavaa olematta silti höpsöä tai hömppää. Kirjan tarinassa on miellyttävän vanhanaikaista, rauhallista tunnelmaa, josta nykyajan hektisyys tuntuu olevan kovin kaukana. Viehätyin aika nopsaan Ihmisen veren tyylistä, joka onnistuu ujuttamaan myös lempeää huumoria lauseiden väliin.

"- Apropos, Vieno sanoi viime hetkellä. - Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Kulon kanssa kahden.
    Vieno odotti, kunnes hissi oli mennyt alas, vilkaisi portaita ylös ja alas ja kumartui supattamaan salaliittolaisen elkein:
    - Jos suunnittelet uutta elokuvaa - ajattelin, että - voisin olla käytettävissä.
    Hänen ainoassa silmässään kilvoittelivat kaiho ja ahneus. Kulo mietti, mistä löytäisi nykyaikaisen elokuvavalmistamon, joka palkkaisi kahdeksankymmentäkolmevuotiaan, eläkkeellä olevan lääkärin ohjaamaan elokuvan, jonka päätähtenä loistaisi yhdeksänkymmentävuotias B-luokan näyttelijätär. Hän lupasi pitää Vienon mielessään, jos alkaisi suunnitella elokuvaa.
    Alaovella hänen kalossinsa tarttui rikkinäiseen tralliin ja hän oli kaatua rähmälleen kuraan." (s. 45)

Ennen kirjan aloittamista olin epäileväinen, mahtaako eläkeläisukon aikoinaan tekemän elokuvan metsästys olla kovinkaan mielenkiintoista seurattavaa. Onneksi epäilykseni olivat turhia. Eläkeläisukko oli sitkeän virkeä tapaus, ja vaikka itse elokuva taisi häipyä sivuosaan omassa lukukokemuksessani matka sen luokse oli kiehtova sekoitus filmaattista ajankuvaa vuosikymmenten takaa ja erikoisia henkilöhahmoja. Mukavan verkkaisesti avautuva juoni kruunasi Ihmisen veren, ja annan kirjalle neljä tähteä Goodreadsiin.

***

Kirjassa ollaan tiiviisti elokuvan äärellä, joten saan pisteen Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Eniten minua kiinnostaa tie.
Kirjan tietoja:
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Kansi Elina Warsta
Atena, 2015
205 sivua

Kirjojen lukeminen vuodenaikojen mukaan ei taida olla minun juttuni. Täydellinen hetki Jenna Kostetin Marrasöiden (Robustos, 2015) lukemiselle olisi totta kai ollut marraskuu, mutta minä luin kirjaa vapun alla. Lyhenevän yön valossa olikin aika jännää lukea kirjaa, jossa marraskuun pimeys iskee päälle. Kontrasti vain vahvisti Marrasöiden tunnelmaa, ja minä viihdyin erinomaisesti synkähkön kirjan sivuilla, Turun saariston maisemissa.

"Mä jään kiertämään tuon", Selja sanoi Svakille ja nyökkäsi kivikehää kohti.

"Hyvä, tee se", Svak sanoi. "Teet oikein, kun kierrät sen."

Selja ei tiennyt, mitä Svak tarkoitti. Hän katsoi miehen loittonevaa selkää ja toivoi, että kivikehän kiertämällä saisi vastauksia mieltään vaivaaviin kysymyksiin. Hän tunsi itsensä typerykseksi, kun lähestyi kivisti ladottua labyrinttia ja astui ensimmäisten kivien väliin. Toisten äänet katosivat puiden katveeseen. Selja tunsi miten tuuli pyöritti hänen hiuksiaan ja toi mukanaan meren tuoksun.

Hän astui kivikehään." (s. 62)

Marrasöiden päähenkilönä on nuori opiskelijanainen, väitöskirjaa arkeologiasta tekevä Selja. Vakavasti tieteen ottava Selja suhtautuu epäillen kansanperinnettä ja -uskomuksia käsittelevään kurssiin, jonne Seljan ystävä Anni hänet houkuttelee. Annia taitaa kiinnostaa eniten kurssia vetävä Juha Svak, mutta Selja huomaa kiinnostuvansa jatulintarhoista, arvoituksellisista kivikehistä, joiden merkitystä ei ole pystytty selvittämään.

Toinen juonilanka kulkee saaristossa, sillä kirjan tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Finbyn jatulintarhasta löytyy nuoren naisen ruumis. Murhatutkimuksessa avustaminen tuo uutta säpinää saariston verkkaiseen arkeen. Poliisityön kuvaus ei ole kirjassa kovin merkittävässä asemassa, sillä saaristolaispoliisivat vain avustavat, lähinnä omaksi ajankulukseen. Tämä ei minua haitannut, sillä meno tuntui sympaattiselta kiihkeämpiin dekkareihin verrattuna. Kirjan loppukahinoissa sympaattisuus tosin sai väistyä muiden voimien tieltä.

Pidin todella paljon kirjan tapahtumapaikoista. Yliopistoympyrät ovat osa omaa arkeani, joten osittain akateemiseen maailmaan sijoittuvaa tarinaa oli mukavaa lukea. Väitöskirjan teosta minulla ei ole kokemusta, mutta Seljan kipuilu tieteen tekemisen kanssa tuntui uskottavalta. Kivikehien kautta juoneen tuli mukaan outoutta, joka kurotteli todellisuuden verhojen läpi. Näitä piirteitä sai silti odotella melko kauan, sillä alkuun kirja tuntui tavanomaiselta dekkarilta. Alun ei pidä antaa hämätä, sillä tunnelma tihenee asteittain, samalla kun syksy etenee kohti pyhäinpäivää ja kuolema kiristää otettaan henkilöiden ajatuksissa.

Meri on voimakkaasti läsnä Marrasöissä, ja liitän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7) Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja. Olen aina asunut lähellä meren rantaa, nyt täällä Oulussa ja lapsuudessani Porin liepeillä. Meri ja sen rannat ovat minun maisemaani.

"Nils oli tapausta tutkiessaan tajunnut, ettei hän oikeastaan tiennyt jatulintarhasta saatikka Nauvon esihistoriasta mitään. Hän oli aina ammentanut kaiken merestä. Meri oli turvapaikka ja meri oli uhka. Meri oli ollut hänelle Nauvon ja kodin symboli, se elementti, joka oli tehnyt kodista kodin." (s. 129)

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Todella vaiheessa, Ullan luetut kirjat, Kirjaneidon tornihuone ja Hyllytontun höpinöitä.
Kirjan tietoja:
Jenna Kostet: Marrasyöt
Kansi Johanna Lumme
Robustos, 2015
230 sivua

Zadie Smithin Kauneudesta (WSOY, 2006) koukutti minut alkutalvella, mutta bloggaaminen on jostain syystä viipynyt ja venynyt. Smithin esikoisromaani Valkoiset hampaat oli täyteläinen, jopa täyteen ahdettu (henkilöitä, tapahtumia, juonilankoja - kaikkea yllin kyllin) lukuelämys, ja aloittelin Kauneudesta-pokkaria epäillen. Odotettavissa reilut 600 sivua lisää Valkoisten hampaiden kaltaista tiivistä tekstiä? Huh! Vaan Kauneudestapa oli erilainen kirja. Kevyempi sisällöltään ja kerronnaltaan, vetävämpi kaikin puolin. Yliopistomaailma ja siellä vellovat sekalaiset suhteet saivat sivut kääntymään - ja hei joo, tästä kirjasta voi bongailla viittauksia Talo jalavan varjossa -kirjaan. Howards End, indeed. Kauneudesta saa minulta viisi tähteä Goodreadsiin, sillä kirja on kirkkaasti eräs alkuvuoteni parhaimpia kirjoja.

"Ai mitä? Howard, mitä minun oikein pitäisi katsoa?

Howard näytti asiaankuuluvan kohdan tulostamastaan viestistä amerikkalaiselle vaimolleen Kiki Simmondsille. Kiki laski kyynärpäänsä paperin kahta puolta ja kumartui kuten aina, kun keskittyi pieneen pränttiin. Howard siirtyi yhdistetyn keittiön ja ruokailutilan toiselle puolelle viheltävän pannun luo. Yksi kimeä sävel - muuten oli hiljaista. Heidän ainoa tyttärensä Zora istui jakkaralla kuulokkeet päässä, selin huoneeseen, ja katsoi kunnioittavasti televisiota. Nuorempi poika Levi seisoi isänsä vieressä keittiökaappien edessä. Ja nyt he kaksi aloittivat äänettömän aamiaiskoreografian: ojentelivat muropakkausta edestakaisin, vaihtoivat välineitä, täyttivät kulhonsa ja kaatoivat kumpikin maitoa vaaleanpunaisesta kannusta, jossa oli auringonkeltainen reunus." (s. 17)

Howard, Kiki, Zora ja Levi Belsey - tämä akateeminen perhe sai minut heti ensisivuilta asti kiinnostumaan edesottamuksistaan. Perheeseen kuuluu lisäksi Jerome, joka kirjan alussa viestittelee isälleen rakastuneensä tämän tieteellisen kiistakumppanin tyttäreen. Myrsky Belseyn perheen vesilasissa sysää romaanin liikkeelle ja luvassa on kiihkeitä tunteita ja lisää myrskyjä akateemisen kuplan sisällä. Perheen nuoret rimpuilevat kohti omaa tulevaisuuttaan, ja Howard ja Kiki kipuilevat parsuhteessaan. Kauneudesta ei kuvaa Belsyen perheen tyyntä aikaa, vaan perhe on kirjan tapahtumien myötä monin tavoin mullistusten kourissa.

Kauneudesta suhtautuu Belseyn perheeseen vinolla huumorilla - mm. isä-Howardille on kirjoitettu muutama herkullinen kohtaus kirjan loppupuolelle, kun hän antautuu nuoren opiskelijaneitosen pauloihin. Pidin tästä lähestymistavasta. Tapahtumien sijoittumista yliopistopiireihin ei kannata kavahtaa, sillä Smithin teksti oli mielestäni kaikkea muuta kuin kuivakkaa. Myönnän, että tapahtumat kehittyvät verkkaisesti ja monenlaisia lankoja riittää tässäkin kirjassa, mutta Kauneudesta oli juuri näiden piirteiden ansiosta muhkean nautinnollinen. Jos joku haluaa kesäkuukausina sukeltaa yliopistoympyröihin, suosittelen kokeilemaan tätä kirjaa.

Pieni sivuhuomautus: Kauneudesta päättää matkani TBR-vuoren ensimmäiselle etapille, Kolille. Koostetta matkan tapahtumista luvassa myöhemmin tällä viikolla.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Opus Eka, Jäljen ääni.
Kirjan tietoja:
Zadie Smith: On Beauty (2005)
Suomennos Irmeli Ruuska
WSOY, 2006
630 sivua

Sain blogeissa joitakin aikoja sitten ahkerasti kiertäneen Sieluni hymyt -haasteen Ullalta ja Suketukselta. Arkeni on ollut niin kiireistä, että haasteeseen vastaaminen on siirtynyt ja siirtynyt. Mutta tänään arki on tuntunut hymyilevän tavallista enemmän, joten kaivoin haasteen esille:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Lähestyvä kesä saa minut iloiselle mielelle. Talven pimeys tuntuu vuosi vuodelta pidemmältä, mutta nyt on valoisien öiden ja päivien ajanjakso - ihanaa! Polkupyörä on kaivettu esille, kesäkirjalista muhii mielessä, ensimmäinen irtojäätelöpallo on vielä ostamatta, sateisessa ilmassa on raikasta tuoksua ja ... kesä ♥.

Lähetin aamulla kirjan matkalle uutta kotia. Kirjabloggaajakollega oli sellaista kirjaa vailla, joka minulta löytyi ja oli jo muutoinkin etsimässä uutta osoitetta. Oli mukavaa lähettää kirja sellaiselle, joka ilostuu sen vastaanottamisesta. Lähikaupan postitiskillä oli ilo seurata, kun kaupan&postintäti kärsivällisesti neuvoi toista kaupan&postintätiä maxikirjeen lähettämisessä ulkomaille. He jäivät teippailemaan kirjettä kiinni (jotta se kestää lajittelukoneen käsittelyn), kun minä suuntasin töihin. Heipat kirjalle, ja toivottavasti se pääsee ehjänä perille.

Töissä on pitkästä aikaa uusia, kivoja juttuja. Ei niistä tässä sen enempää, mutta innostus omaa työtä kohtaan tuo mukavaa virinää työpäivään. Joskus se virinä on ollut melkoisen matalaa, joten osaan olla kiitollinen näistä tunnelmista. Olen tyytyväinen myös siitä, että miehelläni on töitä nyt ja ensi syksynä. Opetusalan yt-neuvottelut ovat tuoneet epävarmuutta meidän perheeseen, mutta onneksi mieheni kohdalla uutiset olivat hyviä. Koulutuksesta säästäminen on kaukana sieluni hymyistä, mutta eipä siitäkään sen enempää.

Arjessa tapahtuu toisinaan pieniä, yllättäviä asioita. Muutama viikko sitten istuin yliopiston kahvilassa odottelemassa luennon alkua, kun alakerran ruokalasta alkoi kuulua kaunista laulua. Menin katsomaan ja kuuntelemaan. Laulu loppui aikanaan, ja nuori mies ilmoitti, että musiikkikasvatuksen opiskelijoilla oli jokin tempausviikko meneillään ja ryhmän taidokas esitys oli osa siitä. Spontaaneihin aploideihin oli hauskaa yhtyä.

Tuttava kertoi saaneensa opiskelupaikan. Onnittelin ja olin vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan. Olen itse niin tyytyväinen omaan opiskelun täyteiseen arkeeni, että suon mieluusti saman kaikille, jotka paikan onnistuvat saamaan.

Pidän painetuista kirjoista, mutta tekniikan ihmeet voivat olla myös hymyn aihe. Olen vähän hassusti koukuttunut muutamaan twitter-tiliin, joiden anti on kuvallista: vanhoja valokuvia arkistojen kätköistä, luontokuvia... kuvavirran katselu on kumman rentouttavaa työpäivän jälkeen. Pieni hetki kuvia, jotka eivät liity mihinkään, tuokiopaloja jostain vuosien takaa. Mahtaisi esim. 1800-luvun ihmisiä hämmästyttää, mihin sitä aikaa nykyään käytetään.

Kirjablogi. Löpinää kirjoista ja kirjojen vierestä. Bloggaus on niin minun juttuni - sen verran hauskaa ja rentouttavaa tämä on vielä noin kolmen vuoden blogikirjoittelun jälkeen. Kiireen keskellä olen monet kerrat ollut onnellinen, kun voin irrottaa ajatukset töistä ja opinnoista ja naputella sen sijaan jotain höpinää blogiini. Täällä ei ole paineita deadlineista tai arvosanoista. Sen sijaan ihan itse saan päättää, mitä kirjoitan ja mistä kirjoitan. Kirjallinen oma pieni hiekkalaatikko on mukava asia.

Kiitokset Ulla ja Suketus haasteesta!

Haaste on kiertänyt monessa blogissa, mutta haastan silti muutaman blogin vielä mukaan. Vastaamisen voi totta kai tehdä oman innostuksen ja kiinnostuksen mukaan:

There's no such thing as too many books

Lukijan roolissa

Noin puoli vuotta sitten käynnistin omien hyllyjen lukemattomien kirjojen projektin eli TBR-vuoren valloituksen. TBR-listani löytyy omalta välilehdeltään eli täältä, ja listallani on 100 kirjaa. Niistä 12 on nyt luettu eli terveiset ensimmäiseltä TBR-nyppylältä, Kolilta!

Kipuamisvauhtini ei ole ollut vauhdin hurmaa, mutta toisaalta en ole kokenut TBR-ahdistusta vaan olen edelleen kiinnostunut jatkamaan listan kirjojen lukemista. Noin kaksi kirjaa per kuukausi on ollut ilmeisen sopiva tahti, ja eikä TBR-lista ole liiaksi hallinnut lukupuuhiani. Siellä se on olla möllöttänyt jossain taustalla, ja aina välillä on ollut mukavaa poimia jotain luettavaa listalta ja unohtaa se sitten taas hetkeksi.

Lukemani kirjat löytyvät alempaa postauksesta, mutta niiden lisäksi olen kokeillut paria kirjaa ja jättänyt ne sitten kesken. Nämä äärimmäisen tympeästi edenneet ja mielenkiintoni tyystin tyrehdyttäneet kirjat ovat:

Alsterdal, Tove: Kadonneet
Kankimäki Mia: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Molemmat olen aikoinaan kliksutellut edullisen hinnan houkuttelemina lukulaitteeseeni, mutta Alsterdalin jännäri ei laisinkaan imaissut minua mukaansa ja sen lukeminen tuntui melkoiselta ajanhukalta. Kankimäen kirjasta muistan lukeneeni kehuja, mutta täytyy myöntää, ettei minulla synkannut päähenkilön kanssa.En jaksanut lukea naisen haahuilevista suunnitelmista kuin parikymmentä sivua. Edessä olevat reilut 300 sivua tuntuivat loputtoman pitkiltä ja totesin, ettei tämä Japanin reissu ole minua varten.

Alkuperäinen ajatukseni oli koettaa lukea listan kaikki kirjat, mutta olen päättänyt olla itselleni armollinen ja säästää itseni suuremmilta pakkolukemisilta. Alsterdalin ja Kankimäen kirjat jääkööt siis lukematta. Jottei alkuperäinen tavoite eli Mount Everestin valloittaminen sadalla luetulla oman hyllyn kirjalla jäisi saavuttamatta täydennän listaa aina, kun joku kirja ei kerta kaikkiaan innosta lukemaan. Alsterdal ja Kankimäki siirtyvät siis pois listalta, ja otan tilalle nämä:

Iain Banks: Siirtymä
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Tarjontaa listalle tuntuu riittävän, vaikka olen koettanut rajoittaa heräteostoksia. Mutta kirja-alet ovat täynnä houkutuksia, kirjanvaihtohyllystä on mukavaa ottaa mukaan parhaat palat ja ... ihmekös tuo, että kirjakasat vain kasvavat.

Mutta nyt Kolin kirjat, joilla kipusin ensimmäiselle etapille. Jos etukäteen kuvittelin löytäväni omista hyllyistäni pelkkiä timantteja, niin ne harhaluulot karisivat nopeasti. Kirjojen taso näyttää noudattelevan samaa kaavaa kuin yleensäkin lukemieni kirjojen: pieni osa on todella erinomaisia, paljon keskikastin kirjoja ja pieni osa on sinnittelyä, lukeako kirja loppuun vai jättääkö kesken.Koetan silti olla TBR-listani kirjojen kanssa tavallista kärsivällisempi eli en halua jättää kirjoja kesken niin herkästi kuin tavallisesti.

Kolin valloituksen huipuimmat lukuelämykset tarjosivat:

Zadie Smith: Kauneudesta

Katharine Hepburn: Afrikan kuningatar

Jun’ichirō Tanizaki: Avain

Hyvää keskikastia olivat:

Dominguez, Carlos Maria: Paperitalo

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Colin Meloy: Maanalainen sysimetsä

Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

Ja heikompaa ainesta eli sivut kääntyivät nihkeästi (ilman TBR-statusta ainakin Mahdottomien rakkauksen talo olisi jäänyt kesken):

L. M. Montgomery: Sininen linna

Cecilia Ahern: Sadan nimen mittainen matka

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Seuraavaksi nenä kääntyy kohti Haltia, jonne pääsen lukemalla 13 kirjaa lisää listaltani! Edessä on kesälomakausi, jolloin lukuaikani lisääntyy huimasti, ja olen toiveikas mm. sen suhteen, että saan luettua listan paksuja kirjoja. Valitsin tulevaa kesää varten muutamia kirjoja, jotka houkuttelevat eniten juuri nyteli TBR-listan himotuimmat kesällä 2016:

Allende, Isabel: Henkien talo
Catton, Eleanor: Valontuojat

Duenas, Maria: Ommelten välinen lanka

Eugenides, Jeffrey: Naimapuuhia

Ulitskaja, Ljudmila:Vihreän teltan alla

Morton, Kate: Hylätty puutarha

Waters, Sarah: Vieras kartanossa

Tartt, Donna: Tikli

Hoffman, Alice: Ihmeellisten asioiden museo

Mitchell, David: Pilvikartasto

Smith, Zadie: Risteymiä

Tavoitteena Mount Everest - 100 luettua oman hyllyn kirjaa.

Mount Everest -kuva Wikimedia Commons: By Kerem Barut, CC BY-SA 2.5, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=11758235

Alison Bechdelin Hautuukoti (Like, 2009) lähti eräällä kirjastoreissulla sattumalta mukaani. Isona lukuhoukuttimena toimi täyttävä kansi, mutta se antoi odottaa jotain säväyttävämpää kuin Hautuukoti lopulta oli. Jos päähenkilön isä toimii hautausurakoitsijana, harrastaa kirjallisuutta sekä salasuhteita ja kertojana toimiva tytär tiedostaa tykkäävänsä enemmän tytöistä kuin pojista, ainekset herkulliseen tarinaan ovat taatusti kasassa. Päädyin antamaan Hautuukodille kolme tähteä Goodreadsiin, mutta silti minusta tuntuu, että sarjakuvan jälkimaku jäi melko laimeaksi.

Albumin piirrosjälki oli keskinkertaista tasoa. Pidän väreistä, joten kokonaisuus uhkaa helposti latistua, kun koko albumi on värimaailmaltaan samansävyinen eli tässä tapauksessa hailakan sininen. Myöskään erikokoiset ruudut ja niihin tasaisin väliajoin upotetut kirjallisuusviittaukset eivät olleet minua ravistelevia tehokeinoja. Pitääkö tehokeinoja sitten edes olla? Jos tarina ei vie täysillä mukaansa, toivon aina että edes visuaalinen puoli jättäisi isoja muistijälkiä. Hautuukodin kansi on komea, ja kyseinen ruutu löytyy albumin keskivaiheilta. Se on mielestäni albumin paras sivu, mutta muista ruuduista en löytänyt samanlaista näyttävyyttä.

Hautuukodin ruuduissa on paljon keskustelua, pohdintaa ja jo mainitsemiani kirjallisuusviittauksia. Koska albumin aihe ei ole minulle millään lailla omakohtainen, en eläytynyt albumin tarinaan kovin voimakkaasti. Kertojana oleva tyttö tarinoi lukijalle lapsuusmuistojaan. Perheen elämää on hallinnut isän erikoinen persoonallisuus, ja vasta tyttären aikuisiällä hänelle alkavat paljastua monet menneisyyden salaisuudet. Oman seksuaali-identiteetin löytymiseen kietoutuu monenlaista, ja albumin hyviin puoliin kuuluu ehdottomasti se, että tarinan jujua paljastetaan lukijalle vähitellen.

Kirjassa on hienovireisen vinoa huumoria, lempeää halua ymmärtää oman perheen omituisuuksia. Taisin jäädä kaipaamaan tarinaan lisää outoutta, sellaista Six Feet Under -meininkiä, josta aikoinaan nautin suunnattomasti tv:n välityksellä (+ innostuin hankkimaan sarjan dvd:nä itselleni). Perheen isän kuolemaan liittyvä arvoitus ei kiristänyt jännitystä kovin tiheäksi, mutta perhe-elämän kuvauksista kiinnostuneille Hautuukoti tarjonnee kiinnostavaa luettavaa perinteisten romaanien rinnalla.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Lukuisa
ja Satun luetut.
Kirjan tietoja:
Alison Bechdel: Fun Home: A Family Tragicomic (2006)
Suomennos Taina Aarne
Like, 2009
238 sivua

Goodreadsin listojen selailu tuotti jälleen tulosta, sillä löysin sieltä Daniel Clowesin Ghost Worldiin (BV2Produktions, 2002). Kiinnostuin Ghost Worldista, sillä siitä on tehty elokuva ja olen etsiskellyt Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseeni jotain itselleni uutta luettavaa ja katsottavaa. Ghost Worldista en ollut koskaan kuullut mitään, mutta sarjakuvan takakansi lupaili paljon: "Clowes onnistuu kuvaamaan teiniangstia yhtä väkevästi ja autenttisesti kuin J. D. Salinger aiemmalle sukupolvelle kirjassaan Sieppari ruispellossa." - "Yksi vuosituhannen parhaista käännösalbumeista." Alkoi kummasti tuntua, että olin sattumalta törmännyt johonkin mikä olisi pitänyt lukea jo aikapäiviä sitten. Onneksi kirjastosta löytyivät sekä sarjakuva että leffa. Nuhruisia olivat, mutta luku- ja katselukelpoisia siitä huolimatta.

Luin ensin sarjakuvan, ja hailakanväristen ruutujen kautta tutustuin Enidiin ja Rebeccaan. He ovat juuri päättäneet taipaleensa high schoolissa, ja elämän on oltava coolia, vaikka epävarmuutta tulevasta on ilmassa. Ghost Worldissa seurataan Enidin ja Rebeccan kesäistä hengailua ja sanailua amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sarjakuva on ilmeisesti alunperin julkaistu useammassa osassa, mutta albumin erilliset tarinat eivät haitanneet omaa lukemistani. Päinvastoin, Ghost World toimi oikein hyvin hieman sirpaleisena kokonaisuutena.

Elokuva (suosittelen!) toimi silti sarjakuvaakin paremmin, ja oli niitä harvinaisia (?) tapauksia, jolloin kirja jää kakkoseksi filmille. Leffan pääosissa ovat Scarlett Johansson (Rebecca) ja Thora Birch (Enid). Elokuva valmistui alunperin vuonna 2001, mutta pohjoismaisen julkaisun kansikuva on myöhemmältä ajalta, sillä kuuluisuuteen singahtanut Scarlett on siinä nostettu etualalle ja viittaus vuonna 2005 julkaistuun Match Point -leffaan (suosittelen!) on ujutettu mainoslauseeksi mukaan kanteen. Alkuperäinen leffajuliste asettaa Enidin ja Rebeccan rinnatusten:


IMDb: Ghost Wold (http://www.imdb.com/title/tt0162346/?ref_=ttmd_md_nm)

Minulle leffan ehdoton tähti oli Enidia esittävä Thora Birch, vaikka myös Scarlett Johansson oli erinomainen omassa roolissaan Rebeccana. Birch onnistuu tavoittamaan Enidin hahmoon liittyvän omituisuuden, cooliuden ja oman minuuden hakemiseen liittyvän nuoruuden palon ja epävarmuuden. Leffassa tämä kaikki herää kunnolla henkiin, ja sen kohtauksista huokuu uneliaan amerikkaisen kaupungin kesä, nuoruus ja hapuilu kohti tulevaa.

Ghost Worldin käsikirjoittajat olivat jonkin verran irrottautuneet sarjakuvan tarinoista, sillä mm. eräs sarjakuvan juonenkäänne oli nostettu sivujuonteesta etualalle ja eräitä muita tapahtumia oli upotettu siihen sopiviksi. Näin oli saatu luontevan näkyvä rooli Steve Buscemille. Luin sarjakuvan juuri ennen elokuvan katsomista, joten juonikuvioiden ja roolitusten eroavaisuudet oli helppoa havaita. Muutokset eivät minua haitanneet, sillä elokuva rullasi sujuvasti ja ehjästi eteenpäin ja Buscemi sopi rooliinsa hyvin. Ghost World -elokuva oli pirteä löytö lauantai-illan elokuvaksi, ja vaikkei elokuva ole enää aivan tuore tapaus, se on kestänyt mielestäni hienosti aikaa.

Traileri löytyy täältä:

Goodreads: Sarjakuva saa 3 tähteä, elokuvalle annan 4 tähteä.
Mistä kirja ja elokuva? Kirjastosta.
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Hurja Hassu Lukija, Taas yksi kirjablogi
Sarjakuvan tietoja:
Daniel Clowes: Ghost World (1998)
Suomennos Kari Heikonen
BV2Produktions, 2002
80 sivua

Minulle on vaivihkaa kertynyt useita pidempiä postaussarjoja tänne blogiin, ja päätin niputtaa niistä kaksi yhteen postaukseen:

Naisten aakkoset -haaste alkoi Tarukirja-blogista, ja oma osuuteni on edennyt D-kirjaimeen. D niin kuin Donna eli minun D-kirjaimestani löytyy kaksi Donnaa:

Kuka on suosikkikirjailijasi?

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisinkoukutti minut vuosia sitten - nuorehkolle yliopisto-opiskelijalle Tarttin yliopistomaailmaan sijoittuva romaani oli kuin huumetta. Kului muutama vuosi ja pari lisää, ja ilmestyi Pieni ystävä, jota en edes harkinnut lukevani. Jokunen nuiva arvostelu riitti pelottamaan minut pois kirjan ääreltä, sillä ajattelin, etten halua pettymystä pilaamaan upean Jumalat-kirjan lukumuistoja. Pari kesää sitten uskaltauduin viimein Pienen ystävän pariin, ja sehän oli hieno, aivan omanlaisensa kirja. Ehkä kannatti odottaa ja luin kirjan oikeaan aikaan? Molemmat kirjat ovat olleet minulle viiden Goodreads-tähden kirjoja, ja Donna Tartt on kirjailijanimi, jonka harvakseltaan ilmestyviä uutukaisia odotan suurella mielenkiinnolla.

Nyt lukuvuoroaan odottaa Tikli. Aloittelin sitä jo yhden kerran, mutta ajankohta ei ollut otollinen paksun kirjan lukemiseen. Jätin Tiklin odottamaan sopivampaa hetkeä, ja ehkä se löytyy tänä kesänä. Tartt julkaisee niin harvoin, että sen edellisen ehtii mainiosti lukea ennen seuraavaa jopa näin hitaalla lukuvauhdilla.

Donna Tarttin kirjat majailevat pysyväispaikalla kirjahyllyssäni.

Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tämä on hankala kysymys. Aioin ensin jättää tämän kohdan tyhjäksi, sillä tuntui mahdottomalta keksiä kohtaan sopivaa D-alkuista nimeä. Tämän postauksen kommenttiboksissa ystävällisesti muistutettiin prinsessa Dianasta. Prinsessa Diana ei henkilönä ole ollut minulle koskaan kovin tärkeä, mutta muistan hänen häänsä. Ne olivat huima tv-kokemus nuorelle minälleni. Oikea prinsessa, kermakakkupuku ja ties mitä! Siinä oli ihmettelemistä suomalaisessa lähiössä kasvavalle tytölle. Karu todellisuus alkoi paljastua julkisuuteen vuosien kuluttua, mutta häähumumuistojen vuoksi olkoon vastaukseni kuninkaallista kulttuuria edustava prinsessa Diana. R.I.P. Di.

Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Donna Leonin komisario Brunetti -dekkarisarja eräs suosikkini. Hurahdin sarjaan aikoinaan ihan täysillä, ja sitä oli pakko hankkia kotihyllyyn. Innostukseni lopahti, kun tietyt piirteet alkoivat liiaksi toistaa itseään. Uusimpia osia en ole edes kokeillut, mutta ainakin nämä kotihyllyni osat voisin lukea uudelleen ja sarjan alkupäätä voin suositella Italiasta ja Venetsiasta pitäville dekkarifaneille (vaikkei sarja annakaan kovin mairittelevaa kuvaa Venetsiasta).

Donna Leon vierailee ensi syksynä Turun kirjamessuilla. Sinne pääseminen lienee minulle haastava homma, mutta ehkä kokeilen vierailun kunniaksi pitkästä aikaa Leonin uudempaa tuotantoa.

Kuva ei ole lavastettu! Donna Leonin dekkarit ovat oikeasti näin nätissä järjestyksessä, eivät sikin sokin ties missä hyllyissä kuten eräät muut sarjani.

***

Vuosi kuvina -sarja on ehtinyt toukokuuhun, ja Ainolan puistossa alkaa viimein näkymään keväinen vehreys. Alla oleva kuva on napattu viime lauantaina, 21.5.2016:

Enää kaksi kuvaa jäljellä! Aloitin sarjan viime vuoden elokuussa, ja ajatus kuvaprojektin päättymisestä tuntuu jo nyt haikealta. Minua on alkanut uteloituttamaan, miten vuoden kierto näkyy ottamissani kuvissa, mutta olen vältellyt vanhojen kuvien selaamista. Haluan itsekin tutkia kuvien kertomaa vasta kun kaikki kuvat on otettu. Kooste haasteesta luvassa viimeisen kuvan jälkeen eli noin heinäkuun puolivälin tienoilla.

Kauko Röyhkän (teksti) ja Juha Metson (valokuvat) Suursaari (Like, 2016) oli Kirjan ja ruusun päivän kirjaostokseni. Ostin kirjan miehelleni, sillä hän lukee mielellään (=lähes ainoastaan) tietokirjallisuutta ja arvelin, että kotimaista lähihistoriaa käsittelevä kirja saattaisi häntä kiinnostaa. Vaan minäpä nappasin kirjan ensin itselleni luettavaksi, ja isona lukuhoukuttimena toimivat Suursaaren näyttävät valokuvat. Olkaapa hyvät, blogini tämän vuoden ensimmäinen tietokirja tulee tässä:

Suursaari kuuluu nykyään Venäjälle, ja sen historia on vaiherikas. Olin ennen kirjan lukemista täysin tietämätön saaren vaiheista, mutta Röyhkän teksti oli erinomainen johdatus sotilassaaren menneisiin loiston päiviin ja nykytilaan. Pidin erityisesti sotia edeltävän ajan kuvauksesta. Suursaaren silloinen elämänmeno kuulostaa nostalgisen paratiisimaiselta, vaikka jäinkin pohtimaan, miltä varttuminen syrjäisellä saarella mahtoi tuntua esimerkiksi aikuisuuden kynnyksellä olevista nuorista. Sotahistoriasta kiinnostuneille on tarjolla mm. sotaveteraanin haastattelu niiltä ajoilta, kun saaresta kahinoitiin venäläisten ja saksalaisten kanssa.

Suursaaren tekstiä ei ole ahdettu täyteen lähdeviitteitä, ja tekstin ote on hyvin kerronnallinen. Tämä teki lukemisesta minulle helppoa, sillä en jaksa vapaa-ajalla paneutua tiiviiseen asiatekstiin. Suursaari oli siis juuri minulle kirjoitettu: faktaa helposti lähestyttävässä ja sujuvan sulavassa muodossa.

Kirjan kuvitus on upeaa. Niissä näkyy eletty elämä, saaren rappeutunut nykyinen olotila ja luonnon kauneus:

Suursaari saa minulta neljä tähteä Goodreadsiin. Kirja on erinomainen lahjaostos, vaikkei lahjan saaja tällä kerta olekaan vielä ehtinyt kirjaa itse lukemaan. :)

***

Ruksaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 14) historiaa käsittelevä tietokirja.

Goodreads: 4 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos.
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Lukuneuvoja
Kirjan tietoja:
Kauko Röyhkä (teksti) & Juha Metso (kuvat): Suursaari
Like, 2016 (uudistettu painos)
154 sivua

Kirjabloggaamisen myötä kesän lukemisille on vaivihkaa alkanut kasautua odotuksia, joita en muista ajalta ennen kirjablogia. Ennen kirjablogia vain lueskelin menemään, ilman sen suurempia suunnitelmia millekään vuodenajalle. Kirjablogien seuraamisen myötä huomasin, että erityisesti ennen kesää blogeihin alkoi ilmaantua kaikenlaisia kesäkirjalistoja. Ja kuinkas ollakaan, pitihän niitä sitten alkaa itsekin vääntämään, alkuun silkasta uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta.

Nyt alan jo huomata, että kesäkirjojen suunnittelu alkaa pyöriä korvan takana kevään edistyessä. Olisiko joku teema kiva? Paksuja kirjoja, oman hyllyn kirjoja? Vaikken suhtaudu listoihini kovin vakavasti, on itse asiassa mukavaa, että on jonkinlaisia lukusuunnitelmia edes kerran vuodessa. Viitteellinen kesäkirjasuunnitelma yhdistettynä yhtäkkiä lisääntyneeseen lukuaikaan eli kesälomaan tuo kummasti juhlan tuntua tavalliseen kesäloma-arkeen.

Omalla kesäkirjalistailullani on historiaa parin vuoden verran:

Viime vuoden kesäkirjasuunnitelmani löytyvät täältä. 13 kirjaa, joista olen lukenut 7.
Sitä edeltävän vuoden eli vuoden 2014 kesäkirjapostaus on täällä. Huh, mikä lista lukuhaasteita! Kirjoja näkyy jutun kuvissa 16, ja niistä olen lukenut 8.

Vanhojen listojen katselu näin jälkikäteen on hupaisaa puuhaa - on toki parempi nauraa kuin vaipua epätoivoon. Alla olevalta tämän kesän listaltani löytyy klassikkokirja, joka on ollut mukana kahden vuoden takaisella kesälistallani. Paria viime vuoden listakirjaakin olen tyrkyttämässä tälle kesälle luettavaksi. Jemmailen siis omaan hyllyyni kirjoja, jotka aion joka kesä lukea mutten sitten kuitenkaan lue?! :D

No mutta mutta, odottelen tietenkin maagista, oikeaa lukehetkeä! Ehkä se koittaa tänä kesänä mm. Eleanor Cattonin Valontuojille, jonka piti olla viime kesäni herkkupala. Anna Kareninan maagisen lukuhetken olisi toden totta parasta olla tänä kesänä, sillä jos se jää nyt lukematta, en kehtaa enää ujuttaa sitä mukaan vuoden 2017 kesälistalle.

Odotettavissa kesällä 2016...

Klassikkohaasteen postauspäivä on heinäkuun 31. päivä. Klassikkohaaste on kesän ainut lukutavoite, josta haluan pitää tiukasti kiinni.Joku klassikko on siis luettava ennen heinäkuun loppua. Kesän 2014 postauksessani haikailin Anna Kareninaa kyseisen kesän klassikoksi. Eipäs tullut luettua, mutta tänä kesänä tavoitteeni on siirtää Anna Karenina luettujen pinoon. Ellei kirja sitten osoittaudu aivan mahdottoman pitkäveteiseksi... En ole vielä aloittanut kirjaa, mutta luotan siihen,että sivut kääntyvät kesäloman alettua rivakasti.

Kesön 2016 klassikko (?).

Myöhemmin kesällä matkustan lomareisulle Sardiniaan, ja lukusuunnitelmiini kuuluu muutama Italiaan sijoittuva kirja:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Dario Fo: Ensimmäiset seitsemän vuottani ja muutama niiden lisäksi

Silvia Avallone: Teräs

Ferranten kirja on ollut paljon blogeissa esillä, ja olen utelias sen suhteen. Toimiiko minulle vai ei? Avallonen kirja minun piti lukea viime keväänä tai kesänä (!), mutta tänäkin kesänä ehtii. Fon muistelmateos on sentään uusi löytö, vaikka kirjalla on jo ikää.

TBR-projektini kesäsuunnitelmia listailin jo täällä. TBR-listani sisältää paljon paksuja kirjoja, ja lähestyvä kesäloma houkutteli valitsemaan lukupinoon listan paksuimpia kirjoja. Eli jos nyt edes muutaman näistä luen kesän mittaan niin olen tyytyväinen:

Allende, Isabel: Henkien talo
Catton, Eleanor: Valontuojat

Duenas, Maria: Ommelten välinen lanka

Eugenides, Jeffrey: Naimapuuhia

Ulitskaja, Ljudmila:Vihreän teltan alla

Morton, Kate: Hylätty puutarha

Waters, Sarah: Vieras kartanossa

Tartt, Donna: Tikli

Hoffman, Alice: Ihmeellisten asioiden museo

Mitchell, David: Pilvikartasto

Smith, Zadie: Risteymiä

TBR-listan kaunokaiset, paksukaiset.

Dekkarit kuuluvat kesään, ja aion hemmotella itseäni muutaman suosikkisarjaniuudella osalla:

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Hjorth & Rosenfeldt: Mykkä tyttö & Hylätyt
Robert Galbraith: Pahan polku

Luottodekkarit!

Eiköhän näillä pääse lukemisen alkuun, kun kesäloma alkaa. Ja vuoden päästä sitten ihmetellään, montakos tulikaan kesän ja vuoden mittaan luettua. :)

Nautinnollisia lukuhetkiä suloiseen suveen!

Maalauksen kuva Wikimedia Commons -palvelusta: By Ablakok - Own work, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=48254962

Anne Taraban Salaperäinen Garbo (Like, 1999) on hyvin perinpohjainen elämäkerta kuuluisan Hollywood-tähden elämästä. Kirjan perusteellisuus oli silti liiallista minun makuuni, ja Goodreadsin tilastojen mukaan tuhrasin lukuaikaa lähes kuukauden verran reiluun kolmeen sataan sivuun.

Luen elämäkertoja harvakseltaan, ja olen todennut olevani melko nirso tämän kirjallisuudenlajin edessä. Pikkutarkasti kohdettaan ruotivat kirjat eivät taida olla minua varten, sillä yksityiskohtien tulva hyydyttää lukuhaluni. Mieluummin luen Nigel Nicolsonin Virginia Woolf -tyylisiä kirjoja, joissa on ehkä vähemmän detaljeja ja sivuja, mutta kerronnnallisempi ja persoonallisempi ote kohteeseen. Nicolsonilla toki oli se etu puolellaan, että hänellä oli omakohtaisia muistoja kirjansa nimihenkilöstä. Taraba on joutunut kirjoittamaan kirjansa tutkimustyön kautta, jota on varmasti vaadittu paljon.

Olin ennen kirjan lukemista erittäin utelias Garbon elämän suhteen, sillä hänen tunnetuimpia elokuviaan lukuunottamatta en tiennyt itse tähdestä juuri mitään. Salaperäinen Garbo tarjosi rautaisannoksen Garbo-tietoutta, ja vaikken niin jaksanut innostua tähden elämän jokaisesta käänteestä, pidin kirjan sivuilta välittyvästä ajankuvasta ja elokuvan varhaisaikojen tunnelmasta:

"Himo-elokuvaa esitettiin paikoissa, joissa kukaan ei ollut todellisessa elämässä ikinä nähnyt mitään Jackia ja Gretaa vastaavaa. Se oli luultavasti myös kautta aikojen ensimmäinen elokuva, jossa esitettiin rakastavaiset vaakasuorassa syleilyssä. Katrineholmin ja Ruotsin muiden pikkukaupunkien naiset ostivat metrikaupalla mustaa keinosilkkiä ja opettelivat hiipimään olohuoneen läpi aivan kuin he olisivat Felicitas von Rhaden. Keskiviikkoiltaisin ja lauantaisin he kävivät kaupungin ainoassa elokuvateatterissa ja menivät tainnoksiin, kun Gilbert kosketti Gretaa, ja heiltä salpautui melkein henki, kun näiden huulet kohtasivat avoimessa suudelmassa. He eivät pystyneet vapautumaan ajatuksesta: "Jos Blekingegatanilta kotoisin olevasta tytöstä voi tulla jotakin Atlantin toisella puolella ja hän päätyy Jack Gilbertin tapaisen miehen syliin, miksei minullekin silloin voi käydä niin?""(s. 162)

Kirjan rakennetta on erikoinen. Kirjan pääluvut on nimetty Garbon elämän miesten mukaan: Ennen Mauritz Stilleriä, Stiller, Ennen Geogre Schleetä jne. Garbo ei koskaan mennyt naimisiin, ja eli hyvin itsenäistä elämää vaikka pääluvuissa esiintyvät miehet olivatkin isossa osassa hänen uraansa ja henkilökohtaista elämäänsä. Tuntuu oudolta, että kirjailija on päättänyt rakentaa tähden elämäkerran ikään kuin miesten varjoon.

Salaperäisestä Garbosta on kirjassa (vain) yksi kuvaliite, mutta olisi mieluusti katsellut lisääkin valokuvia hänen elämänsä varrelta. Kirja saa minulta nihkeästi edenneen lukemisen vuoksi vain kaksi tähteä Goodreadsiin, mutta Garbon faneille kirja lienee antoisampi.

***

TBR-projektissani otan ensimmäisen askeleen kohti Haltin valloitusta. Saan pisteen myös Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä
Kirjan tietoja:
Anne Taraba: Det Gåtfulla Garbo (1990)
Suomennos Tarmo Haarala
Like, 1999
336 sivua

Wow! Lady Killer -sarjakuva (Dark Horse Books, 2015) jysähti täysillä sarjakuvahermooni. "A level of violence that can only be described as Mad Men's Betty Draper meets Dexter. - Comic Book Resources" Takakannen lainaus kiteyttää erinomaisesti Lady Killerin ytimen: kotirouva Josie Schuller tekee vapaa-aikanaan töitä säälimättömän tehokkaana palkkatappajana. Eikä näiden kahden uran yhteensovittaminen ole aina helppoa, kun kotona odottaa kaksi suloista lasta ja rakastava aviomies ja pomo sattuu olemaan vaativaista sorttia. Huh!

Sarjakuvan juonellinen sisältö kattaa viisi episodia Josien värikkäästä elämästä. Albumin piirrosjälki oli silti se viimeinen silaus, joka teki lukunautinnostani täydellisen. Ruuduissa tavoitellaan 1950-luvun tyyliä, ja se tuo todella pikantin vaikutelman Josien ahkeroinnille:

Lady at work.

Lady Killerin lukeminen taisi puhutella samaa aivolohkoni osiota, joka nauttii Quentin Tarantinon Kill Bill -leffoista. Sopivan humoristisella asenteella nautittuna molemmat tapaukset toimivat täydellisesti, ja energinen annos naistoimintaa on loistava tapa heittää aivon vapaalle. Goodreadsiin Lady Killer saa kirkkaat viisi tähteä. Toivottavasti sarja saa jatkoa - viimeinen ruutu jäi kohtaan, josta olisi hyvä ponnistaa uusiin seikkailuihin.

Goodreads:5 tähteä
Mistä sarjakuva minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Sarjakuvaa on luettu blogissa Orfeuksen kääntöpiiri
Sarjakuvan tietoja:
Joëlle Jones (art, story) & Jamie S. Rich (story): Lady Killer (#1 - #5)
Dark Horse Books, 2015
136 sivua

Blogissani alkaa tänään dekkariviikko = vain dekkarijuttuja luvassa!! Viikolla on mukana monia muitakin kirjablogeja. Mukaan ilmoittautuneet blogit löytyvät tästä postauksesta, ja dekkarimenoon voi hypätä viikon aikana. Ja loppuviikolla kannattaa tietysti suunnata Kouvolan dekkaripäiville (10. - 11.6.2016), jotka viettävät 20-vuotisjuhliaan.

Jos haluat omat, viikon aikana ilmestyneet dekkarijuttusi mukaan ensi viikon alussa ilmestyvään koosteeseen, vinkkaa kommenttiboksiin osallistumisestasi - jollei blogiasi siis jo löydy tuosta linkkaamastani postauksesta.

Vinkki: Kirsin kirjanurkassa on dekkariarvonta! Kannattaa osallistua muhkean palkintopaketin arvontaan.

Aloitan dekkariviikkoni kotimaisella, alunperin 1970-luvulla ilmestyneellä dekkarilla. Liisa Nevalainen (1916 - 1987) teki hienon uran näyttelijänä, ja hän ryhtyi kirjoittamaan dekkareita näyttelijäntöiden loputtua. Nevalainen ehti julkaista kahdeksan dekkaria, ja niistä toinen on Ruusunpunaiset silmälasit (CrimeTime, 2013/1977). Nevalaisen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta 2.5.2016. Nevalaisesta kiinnostuneille vinkkaan kotimaisen dekkarilehden Ruumiin kulttuurin alkuvuoden numeroa 1/2016, josta löytyy laaja juttu Nevalaisen tuotannosta.

Ruumiin Kulttuuri 1 / 2016: juttu Liisa Nevalaisesta

Tutustuin Nevalaisen dekkareihin nyt ensimmäistä kertaa. Ruusunpunaiset silmälasit osoittautui mukavan leppoisaksi kesädekkariksi, jonka ajankuva kiidättää muutaman vuosikymmenen päähän. Tapahtumat kietoutuvat Mainos-Television suositun sarjanäytelmän kuvauksiin, ja sarjan harjoitukset saavat uutta säpinää, kun näyttelijä Jarkko Reima kuolee puduttuaan portaissa. Oliko kuolema luonnollinen vai murhasiko joku Reiman? Tarvitaan vielä toinenkin kuolema ennen kuin komisario Antti Karpalo astuu näyttämölle selvittämään murhaa.

"- Ja oliko sinun taas pakko kaalottaa noin kamalasti? Rami puolisen tuntia myöhemmin myhähti Irkulle, joka juuri oli sanoa paukauttanut jutun loppurepliikin. - Uskoo tuon kaiken nyt vähän vähemmälläkin.
- No se nyt oli vaan sellainen raakaversio, Irkku sanoi huolettomasti. - Kunhan sinä pari kertaa hyppäät kattoon ja revit vaatteesi, niin kyllä se siitä loksahtaa kohdalleen.
Eeva pyyhkäisi vettä silmistään.
- Lehtoska on ihana. Kerro ihmeessä mistä sinä tuon rouva Lehtosesi oikein keksit, Irkku.
- Se syntyi pelkästä pelästyksestä, Irkku sanoi ilkamoiden. - Minä olin ensin aivan kauhuissani kun Rami tarjosi tätä roolia minulle ja sanoin että en kai mä sitä pysty näyttelemään kun en oikeastaan mikään oikea näyttelijä olekaan, en ainakaan sen sorttinen että pystyisin näyttelemään karaktääriä. Mutta Rami työnsi minun käteeni vanhan kalamyssynsä ja sanoi että länttäähän tuo ensin päähäsi ja mustaa pari kulmahammasta ja vilkaise peiliin ja päätä vasta sitten. Ja minä tein niin kuin käskettiin. Ja siinähän se oli. Lehtoska. Ihan ilmielävänä. Ja ilman mitään sen kummempia synnytystuskia." (s. 22)

Kirjan tapahtumat pyörivät tiiviisti näyttelijäporukan ympärillä, ja näyttelemiseen liittyvää juttua riittää niin, että varsinaiset rikokset poliisintyöstä puhumattakaan jäävät lähes sivuosiin. Poliisityön pikkutarkkaa kuvausta on turha etsiä tästä kirjasta. Se jää jutustelun asteelle, kun Karpalo kuulustelee näyttelijöitä. Näyttelijöiden keskuudessa sattuu ja tapahtuu myös rakkauden rintamalla, ja romanttiset viritykset toivat väliin hyvinkin synkkää lisäväriä juoneen.

En ole teatterin harrastaja, mutta piipahdus näyttämötyön maailmaan oli virkistävä lukuelämys nykydekkarien usein synkän ja kiihkeän tunnelman keskellä. Vanhanaikaisia sanoja oli hauskaa bongailla sivuilta (ei kai kukaan enää 'kaalota'?), ja pääosin dialogin voimin etenevästä tarinasta hahmottui voimakkaita henkilökuvia, vaikka tosin mukaan mahtui niitä ohuempiakin. Goodreadsiin merkitsen kirjalle kolme tähteä, ja suosittelen kirjaa kevyiden dekkarien ja teatterimaailman ystäville.

***

Saan uuden kasvin Kirjaherbario-haasteeseen eli ruusun (Rosa).

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Oma ostos
Kirjan tietoja:
Liisa Nevalainen: Ruusunpunaiset silmälasit (1977)
Kansi: Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013
235 sivua

Timo Sandbergin 1920-luvulle sijoittuva Otso Kekki -sarja sai avausosastaan Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon. Tykästyin sarja-aloitukseen viime kesänä, mutta kakkososan, Häränsilmän (Karisto, 2015) intouduin lukemaan vasta nyt. 1920-luvun kuvaus oli Mustamäen vahvuuksia, ja samaa voin todeta Häränsilmästä. Kieltolaki tuo oman jännityksen sekaisen viehätyksensä vuosikymmenen elämänmenoon ja poliisin työskentelytavat vasta hapuilevat kohti nykyaikaisia menetelmiä. Myös sisällissodan vaikutukset näkyvät arjessa, puheissa, teoissa ja asenteissa.

"- Sormenjälkikurssilla, Mantere toisti. - Kaikenlaisia kotkotuksia.

- Olen eri mieltä, Kekki sanoi, ripusti takkinsa naulaan ja istui tuoliinsa. - Kyseessä on uusi tekniikka. Sen mukaan ihminen voidaan tunnistaa sormenjälkien perusteella.

Mantere hymähti ääneen.

-Sormenjäljet ovat kaikilla ihmisyksilöillä erilaiset, Kekki jatkoi. - Kun mukaan otetaan kaikki sormet, se on tarkka keino henkilöllisuuden todistamiseksi.

Mantere painoi etusormensa pöytään ja nosti sen ylös.

- Ei niin minkäänlaista jälkeä."(s. 59)

Häränsilmän heikkous oli siinä, että tapahtumat kehittyivät hitaanpuoleisesti. Mukana on jopa pari poliisimurhaa, mutta niiden aiheuttama dramatiikka uppoutui muiden, verkkaan kehittyvien juonilankojen väliin. Tämä harmitti minua melkoisesti, sillä sarjassa on niin paljon kaikkea muuta hyvää. Otso Kekin jäyhä persoona miellyttää minua erityisesti, ja hänen erikoinen rakkaussuhteensa kauniiseen Veraan on eräs sarjan särmikäs lisämauste.

Goodreadsin tähtimäärä jää kahteen, mutta aion silti jatkaa sarjan kolmanteen osaan. Syksyllä ilmestyy Murhakuja, jossa kustantajan esittelytekstin mukaan siirrytään 30-luvulle.

Tällä viikolla blogissani on dekkariviikko.

Dekkariviikolla mukana olevat blogit löytyvät täältä.

Goodreads: 2 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogissa Ullan luetut kirjat
Kirjan tietoja:
Timo Sandberg: Häränsilmä
Karisto, 2015
349 sivua

Pierre Lemaitren Camille (Minerva, 2016) koukutti minut yhtä tehokkaasti kuin Lemaitren edellinenkin suomennos, Alex. Camille saa Alexin tavoin minulta viisi tähteä Goodreadsiin, sillä tuntuisi oikeusmurhalta antaa yhtään vähempää tähtiä kirjoille, jotka saavat lukemaan tarinaa lähes henkeä pidätellen. Tätä tunnetta en kovin usein koe dekkarien tai jännäreitten parissa, mutta Lemaitrella on taito punoa minun lukuhermooni iskeviä juonia.

Camillessa pääosassa häärii Alexista tuttu ylikomisario Camille Verhoeven. Kirjan tapahtumat pyörähtävät räväkästi käyntiin heti ensimmäiseltä sivulta, kun lukija joutuu seuraamaan Verhoevenin naisystävän päätymistä ampumavälikohtauksen uhriksi:

"Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan. Tämän Camille Verhoeven oli lukenut joitakin kuukausia aiemmin eräästä "historian kiihtymistä" käsittelevästä lehtiartikkelista. Tuon ratkaisevan, järisyttävän ja odottamattoman tapahtuman, käännekohdan joka saa ihmisen jokaisen hermon värisemään kuin sähköiskusta, erottaa välittömästi kaikista muista elämän sattumuksista sen voimakkaasta energialatauksesta, erityisestä tiheydestä: heti sen koettuaan ymmärtää, että seuraukset ovat mittasuhteiltaan valtavat ja laadultaan peruuttamattomat.
Rakastamaasi naiseen ammutut kolme pumppuhaulikon laukausta voivat olla sellainen tapahtuma." (s. 7)

Kirjan juonikuvio on sellainen, että sillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet päätyä kliseiseen mahalaskuun: poliisin naisystävää ammutaan, poliisi ajautuu epätoivon vallassa itse selvittämään tapausta vastoin kaikkia ohjesääntöjä. Eipä tullut mahalaskua vaan semmoinen keitos, jossa yllätyksiä ja vauhtia riittää loppusivuille asti. Alex toki jo oli osoittanut Lemaitren kyvyn erikoisiin tapahtumakäänteisiin, mutta olin näköjään ehtinyt unohtaa sen - Camille onnistui saamaan minut 'ooh!' tilaan.

Iso lukusuositus heille, jotka eivät vielä ole tutustuneet Lemaitren dekkareihin (tai olisivatkohan nämä enemmänkin jännäreitä?). Kirjat toimivat minusta mainiosti itsekseen luettuina, vaikka Camillen yksityiselmän osalta langat punoutuvat somasti yhteen Camillessa, joka on itse asiassa trilogian päätösosa. Sitä ensimmäistä osaa ei jostain syystä ole suomennettu, mutta sen ei pidä antaa haitata tähän sarjaan tutustumista.

Tällä viikolla blogissani on dekkariviikko:

Dekkariviikolle mukaan lähteneet blogit löydät täältä.

Goodreads: 5 tähteä
Mistä e-kirja minulle? Oma ostos
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Annelin lukuvinkit, TuijaTa
E-kirjan tietoja:
Pierre Lemaitre: Sacrifices (2012)
Suomennos Sirkka Aulanko
Minerva, 2016
232 sivua

Dekkariviikkoni kotimainen osuus päättyy Jari Järvelän Tyttö ja seinä -kirjaan (Tammi, 2016). Kirja on Metro-trilogian päätösosa, ja sarjan aiemmista osista olen blogannut täällä (osa1: Tyttö ja rotta) ja täällä (osa 2: Tyttö ja pommi).

Graffitimaailmassa liikkuva Metro-sarja on kuulunut kotimaisten suosikkieni joukkoon, ja aloittelin Tyttö ja seinä -kirjaa korkein odotuksin. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät ole tulleet samasta muotista, joten kovin konkreettisia nuo kovat odotukseni eivät olleet. Tyttö ja pommi oli hengästyttävän kiivastahtinen kirja, ja arvaukseni oli, että sama meno jatkuu päätösosassa. Kirjan loppuosan suhteen arvasin oikein, mutta alkupuolella tahti oli aavistuksen hillitympää. Jopa siinä määrin, että mietiskelin milloinkas tämä kirja oikein kunnolla alkaa. Luulen, että Tyttö ja pommi -kirjan kiivas meno totutti minut liian hyvälle, kun mm. tulipalo Metron äidin asunnossa ja roistojen pakoilu ei riittänyt toiminnannälkäiselle lukijalle:

"Ovi aukeni, ja seurasin kaiteen raosta miten Kaljupää vilahti ulos, läimäytti oven kiinni. Se harppoi muovikassa kädessään alas ja katosi alaovesta.
    Odotin muutaman sekunnin ennen kuin lähdin sen perään. Se oli jo kävellyt pihan poikki ja hävisi kulman taakse. Kurkkua kutisi, yskähdin.
    Palasin mutsin asunnon ovelle, taas oli pakko kröhäistä.
    Raotin ovessa olevaa postiluukkua, ulos pelmahti savua ja kuumaa ilmaa." (s. 76)

Mutinoistani huolimatta Tyttö ja seinä vetää Metron ja Rustin tarinan hienosti yhteen. Rakkaus, kosto ja selviytymisenhalu ovat Metron elämän peruselementtejä tässäkin kirjassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kouvolan lähistölle, ja graffitit löytävät tiensä keskelle suomalaista metsää. Tyttö ja seinä saa minulta kolme tähteä Goodreadsiin. Kirjan sähäkkä loppupuoli oli isomman tähtimäärän arvoinen, mutta alkupuolen käynnistelyvaihe veti pisteitä alaspäin.

Nyt kun koko trilogia on luettu, voin todeta, että Metro-trilogian eräs parhaita puolia on ollut se, että jokainen osa on hieman omanlaisensa. Aloituksessa liikuttiin kotimaisessa esikaupunkiympäristössä, sitten hypättiin Berliinin raakaan sykkeeseen ja lopuksi palattiin kotoisasti maaseudulle, vaikkei sieltä rauhaa löydykään kuin ehkä Metron sieluun. Näistä Metro-tyyleistä koin itselleni läheisimmäksi sarjan kakkososan eli viihdyin parhaiten Berliinin hyytävässä ilmapiirissä.

Jännäreittein ystävät, Metro-sarjaan kannattaa tutustua, jos se vielä on tekemättä! Sarjan kuvaama graffitien maailma on täynnä energiaa, villi ja voimakas.

***

Kirjablogeissa vietetään tällä viikolla dekkariviikkoa. Löydät teemaviikon osallistujat täältä.

Goodreads: 3 tähteä
Mistä kirja minulle? Kirjaston kirja
Muualla verkossa: Kirjaa on luettu mm. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him? ja Tuijata.
Kirjan tietoja:
Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
Kansi Jussi Kaakinen
Tammi, 2016
262 sivua

Dekkariviikko 6. - 12.6.2016 - tervetuloa mukaan!

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

6 kirjaa pari(sta)suhteesta

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Jenna Kostet: Marrasyöt

Zadie Smith: Kauneudesta

Sieluni hymyt -haaste

TBR-vuoren etappi #1: Terveiset Kolilta!

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni

Daniel Clowes: Ghost World (sarjakuva + leffa)

D - naisten aakkoset & Vuosi kuvina

Suursaari - Kauko Röyhkä ja Juha Metso

Kirjoja kesälle 2016

Anne Taraba: Salaperäinen Garbo

Lady Killer - Joëlle Jones & Jamie S. Rich

Dekkariviikko alkaa: Ruusunpunaiset silmälasit - Liisa Nevalainen

Timo Sandberg: Häränsilmä

Pierre Lemaitre: Camille

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä